Tiistai-iltana poikkesin työpaikalla hakemassa itselleni lukemista. Valot olivat päällä koko talossa. Ai niin, ajattelin, vastaanotothan ne siellä ovat täydessä käynnissä. Tempaisin ala-aulan oven auki – ja kas, siinä pariskunta syleili ja suuteli toisiaan tositoimissa.

He nojasivat seinään ja olivat kuin ei muita maailmassa olisikaan. Tilanteessa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Meillä Väestöliitossa syleilyjä näkee usein pariterapian päätteeksi. Ihminen purkaa luonnollisimmalla tavalla jännitteitään, kun on saatu puhuttua, on kuunneltu toista. On hyvä mieli ja helpottunut olo.

Mutta onhan se silti hieman nolo tilanne kävellä keskelle toisten intiimiä hetkeä. Painoin hissin kutsunappia muina miehinä, mutta syrjäsilmällä näin, miten pari katsoi minuun kujeilevasti. Käännyin ja hymyilin heille aurinkoisimman hymyni joka kumpusi sydämeni sopukoista. Tajusin siinä hetkessä, miten kaiken maailman kaaoksen, pelon ja arvaamattomuuten keskelläkin ihmisellä on kuitenkin kyky rakastaa ja uudistaa rakkautensa. Näin se on, ja näin sen pitääkin olla. Tuntui suurelta asialta saada siitä muistutus keskellä arkea.

Pari teki lähtöä, hissiaulassa kun oltiin.

– Oletteko menossa vai tulossa, kiusoittelin.
– Tulossa, rouva kihersi mennessään, ja hänen miehensä ohjasi hänet suojelevasti ulos. Astuin hissiin ja käännyin katsomaan heitä.
– Onnea, ja hyvää joulunodotusta!
– Kiitos!

Pari hävisi joulukuiselle kadulle ja minä palasin työpapereideni luo. Minulla on ollut pitkään hyvä olo tuosta kohtaamisesta. Ja pariterapiasta, ja pariterapian kehittämisestä, ja siitä, miten ihmisiä voidaan oikeasti auttaa takaisin toistensa luo.