Kalle on 42-vuotias eronnut mies, jolla on kaksi pientä lasta. Kuten 80 % muistakin eronneista isistä, myös Kallesta tuli eron jälkeen etävanhempi. Tämä tarkoittaa sitä, että lapset asuvat pääasiallisesti äidin luona. Kalle tapaa lapsiaan joka toinen viikonloppu.

”Se on suuri muutos, kun ei näe lapsia joka päivä. Koin eron hetkellä, että menetän heidät.” Menettämisen tunnetta pahensi kokemus siitä, että Kallen toiveita ei kuunneltu lasten asumisjärjestelyissä. Kalle näkee tilanteen olleen vaikea myös äidille: ”Äitikin varmaan hyvin herkästi leimataan huonommaksi, jos hän kyseenalaistaa vallalla olevan mallin. Eli jos isä olisi lähivanhempi, äiti leimataan hylkääjäksi. Mutta mies on aina se, jonka oletetaan jäävän ulkopuolelle.”

Etävanhemmuus on tuonut Kallen elämään uudenlaisen tunteen: ikävän omia lapsia kohtaan. Ikävä nostaa pintaan surun ja voimattoman olon, kun lapset lähtevät sunnuntaina äidille. Voimattomuus ei johdu aktiivisesta viikonlopusta lasten kanssa, vaan siitä, että kodin täyttää tyhjyys. ”Suru tuntuu rinnassa ja mahan alueella. Se pistelee.” Surun tunteessa Kalle, miettii ”miksi asiat menivät näin”. Mieleen voi tulla myös masennuksen tunteita. ”Tuntuu vain niin pahalta, kun ei voi olla läsnä lasten elämässä.” Suru voi tulla mieleen milloin vain. ”Lapset ovat aina mielessäni.”

Kalle sanoo, että kun suru ja ikävä lapsia kohtaan iskevät, hän ei jaksa olla aktiivinen. ”Siinä on sellaista palautumisaikaa siitä surusta.” Kalle kertoo hakeutuvansa omiin ajatuksiinsa, vetäytyvänsä hiljaisuuteen. ”Sitä käsittelee surua oman itsensä kanssa.” Kallen mukaan etäisän ei kuitenkaan ole hyvä jäädä pitkäksi aikaa yksin surun kanssa. Tekeminen ja harrastukset lieventävät surua. Tasainen tapaamisväli lasten kanssa estää surun kasvamisen liian suureksi. ”Ikävän lievittämistä auttaa se, että kyllä me taas nähdään seuraavan kerran. Kyllä niiden surun tunteiden kanssa oppii elään.”

Kallen mukaan paras selviytymiskeino on hyväksyä muuttunut tilanne ja sopeutua siihen. ”Kun ei voi muuttaa asioita, ne täytyy hyväksyä. Ei voi alkaa katkeroitumaan.”

Kallea helpottaa ajatella, että lapset näkevät hänet tasavertaisena vanhempana. ”Ei se vie sulta isyyttä pois missään vaiheessa, että et näe lapsia joka päivä. Sä et menetä lapsia. Sä olet edelleen se isä lapsille. Olet ihan yhtä tärkeä, kuin äitikin lapsille.” Lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaansa, ja myös etävanhempi kasvattaa lapsia. ”Isän on tärkeää pysyä läsnä. Lapset kokevat, että sinä olet heille turva ja tuki.”

Kalle kokee lasten kannalta tärkeäksi sen, että hän on voinut päästää irti menneestä parisuhteestaan. Hyvä yhteistyösuhde lasten äidin kanssa auttaa keskittymään kaikkein tärkeimpään asiaan, ”uudenlaisen tulevaisuuden rakentamiseen lasten kanssa”.

Kallea haastatteli psykologi Elina Nurminen. Kallen nimi on muutettu. Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen.