Näin Albertin viimeksi heinäkuussa. Hän siirsi tapaamista kahdesti ja oli lopulta puolitoista tuntia myöhässä. Myöhästyin omalta paluulennoltani Pariisista. Aamupäivän tapaaminen loppui kolmelta. Ranskalaiset!

Tunnen Albertin kolmenkymmenen vuoden takaa. Hän on nuoruudenystäväni, vanha ihastukseni, kaverini. Soittelemme silloin tällöin. Toivottelemme hyvät joulut Skypessä. Meillä on yhteisiä ystäviä Atlantin takana.

Viime perjantain terroritekojen jälkeen en ole saanut Albertia kiinni. Hän on jo vanhempi kaveri ja uskoin, ettei hän olisi ollut kaupungilla terroritekojen sattuessa. Mutta Albertilla on poika, miniä ja lapsenlapsi. Missä he ovat? Missä Albertin kaunis, nuori vaimo? Entä jos Albert olikin kaupungilla syömässä tai oli saanut päähänsä mennä rokkikonserttiin?

En ole kuullut heistä. Soittoni ei mene perille. Nauhoituksessa keskuksen ranskatar hönkäilee: Numeroon, johon soititte, ei saada yhteyttä…

Missä olet, Albert? Miten voit, Pariisi?

Kenenkään meistä elämä ei ole enää samaa kuin ennen. Ennen sanoin, että Pariisi on kaunis, sädehtivä, romanttinen. Nyt sanon, että kaunis, mutta turvaton. Turvaton tarkoittaa vaarallinen, paikka, jossa ei ole turvaa. Nuoruuteni työkeikkakaupunki Pariisi on muuttunut lopullisesti.

Olin heinäkuun 14. päivä Ranskan kansallispäivän konsertissa Eiffel-tornin juurella. Konsertin teema oli Broadway ja maailmantähdet esittivät oopperan aarioita, kuoroteoksia ja teoksia musikaaleista. Soittajat olivat yhtä suuria huippuja kuin laulajat. Lavalla esiintyi Pariisin sinfoniaorkesteri ja heidän yläpuolellaan kimalteli maailman kuuluisin torni. Seisoin kymmenien tuhansien ihmisten kanssa katseet kohotettuina. Alkoi ilotulitus, joka toivotti maailman kansat tervetulleiksi olympialaisiin vuonna 2020. Eri maiden lippujen värien kanssa esiintyi paikallinen musiikki. Tunnistin väreistä ja musiikista Arabimaat, Afrikan, Venäjän, Iso-Britannian, Yhdysvallat ja lukemattomat muut. Kaikki maat ja kansat olivat tervetulleita, ja kaikille maailman kolkille hurrattiin.

Paljon ehtii muuttua vielä vuoteen 2020 mennessä. Kunpa maailma muuttuisi rauhan suuntaan. Ja voisimme tuntea turvaa tutuissa ja vieraissa maailman kolkissa. En mieti sitä enempää vielä.

Yritän saada kiinni ystäväni Albertin. Samalla, kun käännyn puhelinta kohti, saapuu viesti: – Kaikki hyvin. Suudelmin, Albert.

Olen onnellinen ja pohjattoman surullinen. Niin monet ranskalaiset suudelmat jäivät lopullisesti antamatta. Niin monia poskisuudelmia ja hyvän yön suukkoja ei anneta eikä saada enää koskaan.