Haluaminen on halpaa. Sitä paitsi se on terveellistä. Kun jotakin oikein haluaa, niin löytyypä intoa ja intohimoa lähteä tavoittelemaan haluamaansa. Se energisoi! Jos vielä onnistuu ja saa haluamansa, jopas tuntee olevansa mainio ja tyytyväinen ihminen. Huippuhetki!

Kun pikkumussu satuttaa itsensä ja itkee, aikuinen rientää tueksi, sanoittaa, lohduttaa, tuntee myötätuntoa. ”Nyt sattui, voi pikku ressu! Puhalletaan pipi pois, kohta se menee ohi!”
Kun mummi tulee kylään ja lapsukainen ilahtuneena hyppii riemusta, aikuinen myötäelää mukana. ”No nyt onkin kiva, kun mummi tuli leikkimään, halataan mummia!”

Sitten tulee se hetki että mummin pitää lähteä. ”Et saa mennä!” huutaa lapsi ja takertuu jalkaan. Aikuinen aloittaa vastaväitteet. Syntyy huutokilpa kun yksi perustelee miksi mummin on päästävä lepäämään, ja toinen ei sitä halua. Mihin nyt jäikään empatia ja lapsen hyväksyminen tuntevana, tunteitaan sanoittavana oppijana? Alkaakin valtataistelu ja paha mieli.

Onneksi mummi ymmärtää yskän ja laskeutuu halaamaan lasta. ”Et halua että mummi lähtee,” hän sanoo rauhallisesti. ”Et saa mennä!” huutaa lapsi. ”En saa mennä,” vastaa mummo vakavana. ”Ei!” vakuuttaa vielä pieni suu ja käsi pyyhkii kyyneleen silmäkulmasta. ”Ei”, toistaa mummi lempeästi ja sitten halataan hetki ihan hiljaa.

”No tuletko saattamaan mummin ovelle?” kysyy sitten viisas isoäiti ja ojentautuu jälleen ylös. ”Juu” sanoo lapsi ja tarttuu tyytyväisenä mummin käteen. Tunne tuli, se hyväksyttiin ja kuultiin. Tunne oli, sen yli kannateltiin lämmöllä. Ja tunne meni ohi, niin tunteet tekevät. Aikuinen toimi peilinä ja siltana sietämättömästä helpotukseen. Lapsi sai tukea opetellessaan tunnekuohusta selviytymistä. Ja hyvin meni!

Osamme jo aika hyvin tunnistaa, hyväksyä, sanoittaa ja tukea lasta tunnemyrskyjen läpi. Miksi kuitenkin tahtominen koetaan uhkana ja se laukaisee valtataistelun? Silloin kyse on aikuisen tunnetaidottomuudesta. Kuinka monta itkupotkuraivaria vältettäisiin, jos aikuinen vain toistaisi lapsen tahdon: Haluat karkkia. Haluat ulos. Haluat valvoa. Ja antaisi lapsen tunteille luvan olla silloin kun ne kuohuvat. Lapsihan tunnistaa tunteen ja osaa sanoittaa sen. Hip hurraa!

Toista se, mitä lapsi huutaa. Ymmärrä se, että kyseessä on iso juttu. Sitten kannattele lasta sietämättömän tunteen kanssa. Pysy rinnalla ja toista mitä lapsi haluaa. Sitten vasta käännä ajatus myönteiseen ”Huomenna on uusi päivä. Sitten voit taas leikkiä siskon kanssa!”

Me aikuiset pakoilemme tunteitamme milloin mihinkin. Säästetään nyt sentään lapset siltä.

*****************************

Tule mukaan tekemään julkaisua Isovanhemman kielletyistä tunteista, kirjoituskutsun löydät vanhemmuuden sivuilta.