”Ebola-afrikkalaiset tulee Suomeen.” ”Haisee paska. Neekeripaska.” ”Tääl on sivistyneitä ihmisiä ja jotain neekereitä tulee satana.”

Poikien Puhelimen syksy on alkanut ja pojat puhuvat. Meno on aina Poikien Puhelimessa vauhdikasta, mutta jotain on muuttunut.

Vähemmistöjä haukutaan vähälahjaisiksi, loisiksi, uutena juttuna myös apinoiksi. Homot luvataan hakata, heidän tappamisellaan hekumoidaan. Juutalaisvitsitkin ovat ilmestyneet jostain. Puheissa kuuluvat viha ja hätä.

Tappouhkauksia tulee päivittäin, vastaajia kohtaan myös, mutta erityisesti vähemmistöjä kohtaan. Raiskaamisella ja pahoinpitelemisellä uhkaillaan, seikkaperäisiä suunnitelmia on jo valmiina.

Lapsen on kauhea olla tällaisen puheen kohteena. ”Ei kaikki tee mitään rikoksia ja jotkut suomalaisetkin tekee, tää on aivan hullua, eiks tää oo väärin vaan että tää on tällaista,” parahtaa nuori poika. Maahanmuuttajanuoret ja vähemmistöihin kuuluvat nuoret kertovat, että ympäristö tuntuu vihamieliseltä. Heitä katsotaan sivusilmällä. Toinen poika kertoo, että Suomi on ihana maa, hän on niin tyytyväinen. Mutta miten Suomesta voi joutua karkotetuksi, kun on huudeltu?

Poikien jutut ovat kaikuja aikuisten puheesta. Nuoret lukevat aikuisten verkkokeskusteluja, twiittejä, uutisia. Aikuisten viha, pelot ja provokaatiot ovat heidän kasvuympäristönsä. Suomalaispojat ihmettelevät vanhempiensa puheita, eräs kyselee kuinka vanhemmat voivat puhua tällaisia, väittää tietävänsä kaiken paremmin, puhua asioista muka kaikkien suomalaisten nimissä?

Tahtomattaankin pojat omaksuvat ympäristöstään arvoja ja tapoja käydä keskusteluja. Vihan ja keskustelemattomuuden kesän jälkeen pojat huutavat jo samaa huutoa kuin aikuisetkin.

Huudon keskellä rauhallisen aikuisen ääni vaikuttaa vieläkin. Poikien Puhelin opettaa nuoria argumentoimaan, ottamaan muita huomioon, lukemaan mediaa, laittamaan asioita mittasuhteisiin.

Samoja opetuksia toivoisi lasten vanhemmiltakin. Vihan ja pelon istuttaminen nuorten mieleen tekee pahaa niin heille kuin yhteiskunnallemmekin.