Jännitys ja itku kuristavat tytön kurkkua. Pikkuveli puristaa tahmealla kädellään tyttöä hameen helmasta. Veljeäkin pelottaa. Tyttö yrittää olla itkemättä – äidin takia, pikkuveljen takia. Sen takia, että on sota.

Laiva keinuu hiljalleen merellä. Jossain joku toinen lapsi huutaa äitiään. Tytönkin tekisi mieli huutaa, mutta hän tietää, että kukaan ei tulisi. Laivassa on aivan liian monta itkevää lasta. Ilma ruumassa on tunkkaista ja paksua. Aikuiset ovat jännittyneitä – laiva pysähtyi äsken pommiuhan takia ja kauhukuvat kylmistä aalloista kulkevat silmien ohi.

Tyttö kyllä tietää, mitä pommiuhka tarkoittaa. Hän on viettänyt tunteja pommisuojissa: kuunnellut räjähdyksiä, nähnyt tulipaloja ja raunioituneita koteja.

Tyttö on kahdeksan vuotta vanha. Äidin mukaan tytön elämä on arvokas. Se ei saa päättyä summittaisesti pudotettuun pommiin. Äidin mukaan tyttö ansaitsee mahdollisuuden käydä koulua ja oppia. Kuka tietää, kuinka kauan sota jatkuu? Se voi kestää vielä sukupolven ajan tai kauemminkin. Äiti ei halua, että hänen lapsensa joutuvat elämään välitilassa, pelossa ja kuolemanuhassa koko elämänsä ajan.

Siksi he seilaavat nyt laivalla, jonka nimi on Arcturus. On vuosi 1939. Arcturus on matkalla Ruotsiin, joka on tarjoutunut ottamaan yli 70 000 suomalaislasta turvaan sodan jaloista. Ilmaiseksi, ilman ehtoja.

– Kannattaisi muistaa oma historiansa, sanoi Ruotsin ulkoministeri Margot Wallström viime viikkoisessa puheessaan. Miksiköhän?

Syyrian sota on jatkunut neljä ja puoli vuotta. Sodassa on kuollut neljännesmiljoona ihmistä ja yli 11 miljoonaa on paennut kodeistaan. Yli 50 prosenttia sotaa paenneista on lapsia. Syyrian sota on aikamme suurin inhimillinen katastrofi.