Valitsin junaan työmatkalukemiseksi täysin väärän kirjan, kun nappasin kirjaston hyllystä mukaani Johanna Ervastin kirjoittaman kirjan Jäähyväiset Einolle (Tammi 2008). Kirja kertoo äidin silmin lapsen yllättävästä, vakavasta sairastumisesta ja hitaasta kuihtumisesta pois.

Jouduin aina muutaman sivun luettuani sulkemaan kirjan, kun sen tunnelma junassa tuntui tulevan liian lähelle. Huomasin myös pohtivani sitä, haluanko edes lukea kirjaa eteenpäin, tiedostaen samalla tällaisen kohtalon mahdollisuuden. Muuttaisiko kirja ajatustani omista lapsistani tai minusta itsestäni?

Oman lapsen syntymän myötä elämään astuu huikea onni ja sen kääntöpuolella karmiva kauhu tämän onnen menettämisestä. Mitä voin tehdä estääkseni tämän menetyksen? Voinko ennakoida tarpeeksi ja hallita näin vastaan tulevia käänteitä? Saanko oman onneni pysymään itselläni, puristamalla sitä lujasti sylissäni? Antamalla elämän olen alkanut pelätä sitä.

Esikoiseni syntymän jälkeen ymmärsin kirkkaasti, että oli minun vastuullani pitää tämä nyytti hengissä. Paljonko on riittävästi ravintoa, unta tai ulkoilua? Mitä tuo itku tarkoittaa ja hengittäähän se nyt varmasti? Rutiinit auttoivat epävarmuuden sietämistä ja hengissä selvisimme molemmat tähän päivään asti.

Kuka osaa kertoa minulle huomisesta?  Kun yhteistä taivalta kertyy enemmän, käykö sen menettämisen hetki sitä raskaammaksi? Pelkäänkö vain sitä, mitä en tunne? Vai enkö halua myöntää omia rajallisia keinojani elämän hallitsemisessa? Onko onni sitä syvempää, kun sen tietää varmasti jossain vaiheessa päättyvän?

Ervast vastaa kysymyksiini kirjansa sivulla: Vasta sitten kun oma lapsi sairastuu kuolemanvakavasti, tietää, mitä se on ja miltä se tuntuu. Ja onneksi on niin. Elämää ei voisi elää, jos kykenisi elämään todeksi näin rankkoja tunnekokemuksia toisten ihmisten kautta. On hyvä, että salaisuus ei avaudu ennen kuin se tulee omalle kohdalle.

Onnen menetys on yhtä suuri salaisuus kuin sen saavuttaminenkin. Sitä ei voi väkisin itselle rakentaa, eikä sitä voi väkisin itsellä pitää. Tähän minun on tyydyttävä, tässä menee voimieni raja. Ja niin on lopulta hyvä.