Elämmekö historiatonta aikaa…

Osallistuin joitakin aikoja sitten mielenkiintoiseen seminaariin. Seminaarissa käsiteltiin holokaustin merkitystä eurooppalaisen arvomaailman, ihmiskäsityksen ja yhteiskuntamoraalin kehittymiselle. Keskustelu oli vilkasta ja totta puhuen erittäin suoraa ja asioiden ytimen tavoittavaa. Panelisteina seminaarissa olivat ruotsalainen kirjailija Göran Rosenberg ja suomalainen ministeri, historioitsija Erkki Tuomioja.

Keskustelu kumpuili antisemitismistä isisiin, natsien valtaannousua -30-luvun Saksassa ruokkineesta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä nykyisiin sosiaalisen median ulottuvuuksiin mielipiteen muokkaajina. Historia pitää muistaa. ”Ei koskaan enää”, sanoi Göran Rosenberg – ja kysyi heti perään: ”Miksi emme ole huomaavinamme, että joitain ihmisryhmiä epäinhimillistetään? Miksi emme äänekkäästi tuomitse vihapuhetta kansanryhmää vastaan, kun kohtaamme sellaista? Miksi media antaa sanavapauden nimissä rasisteille äänen? Miksi poliittiset puolueet vaikenevat rasismista?”

Natsisaksassa ihmisyys kadotettiin. Juutalaisilta riistettiin ihmisarvo tehokkaan propagandakoneiston tuella. Valtaan päästyään natsit aloittivat järjestelmällisen ja järjettömän ihmisten tuhoamisen. Kaikki tämä tapahtui nopeasti, tehokkaasti ja järjestelmällisesti.

Ihmisten mieliin vaikuttaminen. Jonkin ihmisryhmän eristäminen. Yhdenvertaisten oikeuksien kaventaminen – ja lopulta kaikkien oikeuksien kieltäminen niiltä, joita ei enää pidetty ”oikeina ihmisinä”.

Minä olen keskustellut lukuisia kertoja peruskoulunsa päättäneiden nuorten kanssa. Ja valitettavan usein olen joutunut toteamaan, etteivät nämä suomalaisen peruskoulun käyneet nuoret tiedä holokaustin historiasta juuri mitään. Meillä on keskuudessamme jopa aikuisia, jotka kieltävät holokaustin – ja sillä tavoin kieltävät eurooppalaisen historian. Vielä enemmän tunnen niitä aikuisia, joita asia ei kiinnosta. Tai jotka eivät halua asiasta puhua, kun se on niin kiusallinen ja ”vanha” juttu.

Ja minusta on alkanut tuntua siltä, kuin historia toistaisi itseään. Vähän verhotummin, vähän piilossa, vähän vähemmän räikeästi, mutta siellä se on. Netissä keskustelu siitä, kuinka joku ryhmä epäinhimillistetään, yksittäisen henkilön teko yleistetään koko ryhmää koskevaksi yleiseksi pahuudeksi, vääränlaisuudeksi, kulttuuriseksi piirteeksi.
Europarlamentaarikon hurraava ja kaikenlaiseen rasistiseen ajatteluun ohjaava blogikirjoittelu. Kansanedustajien lausahdukset ja kommentit, joissa ihmisarvoa ja yhtäläisiä oikeuksia ei tunnisteta kaikille kuuluvaksi.

Mutta hulluinta on, että mainitsemassani seminaarissa kaikenlaisen elitistisen rasismin puolueessaan mahdollistava – ja siten myös siihen peruskansalaisia kannustava – rasisti pestiin puhtaaksi rasistisista teoista ns. ei-rasistien toimesta. Ihmiset, jotka puheenvuoronsa aloituksessa muistivat mainita olevansa suvaitsevia, avarakatseisia ja kaikin puolin mukavia maailmaasyleileviä ihmisiä, vakuuttivat seminaarin yleisölle, että ”tuo henkilöhän ei itse ole rasisti….”

Minä en ymmärrä tätä. Jos tietoisesti suljen silmäni rikolliselta toiminnalta (= vihapuhe, kunnialoukkaus, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, lainvastaisten tekojen valmistelu…) ja tarjoan rosvoille mahdollisuuden rötöstellä, enkö minä silloin olen yhtä syyllinen kuin rikoksen tekijä? Enkö minä ole silloin vastuussa avunannosta? Ja enkö minä silloin laiminlyö ilmoitusvelvollisuuteni, kun tiedän, että joku porukka suunnittelee ja valmistelee rikollisia puuhia?

Historiaa ei pidä unohtaa – historia pitää tuntea, siitä pitää oppia, jotta se ei toista itseään.