Kun esikoispoikani oli tehnyt jotain mielestäni sopimatonta, moitin usein häntä tiukkaan sävyyn. Suoraan sanottuna jäkätin. Yleisin saamani vastaus oli: Hei, chillaa, mutsi! Hänen tyyni toteamuksensa sai vereni kiehahtamaan kahta kauheammin. En voinut sietää sitä, että hän rauhoittelee minua.

Nyt kun pojan teinivuodet ovat jo takana, näen paremmin sen, miten vaikeaa omien tunteiden kohtaaminen tuossa tilanteessa oli minulle. Miten ylivoimaista oli ottaa vastaan murkun sanomisia silloin, kun hän tuntui tietävän asiat minua paremmin.

Omaan murrosikääni kuului se, että vanhemmille ei sanottu vastaan, vaan omat mielipiteet pidettiin omana tietona. Ärtymystä ja suuttumusta ei ollut suotavaa ilmaista, saati että olisin ruvennut neuvomaan vanhempiani. Omaa teini-ikää muistellessani joudun toteamaan, etten itsekään ollut mikään pulmunen. Monia asioita tein salaa vanhemmilta. Tupakkakokeilut ja liftausreissut eivät ainakaan tietääkseni kantautuneet vanhempien korviin. Pelkäsin kiinnijäämistä ja seuraamuksia. Omien vanhempien auktoriteetti tuntui niin vastaansanomattomalta.

Omien lasten teinitiimellyksessä olen ollut turhautunut ja keinoton, kun vastassa ei ole ollut ystävällistä ja rakentavaa vuorovaikutusta. Kuinka se nuori onkin niin kiittämätön, kun minä parhaani yritän! Purevat laukaisut, jotka nuori osoittaa minulle, eivät mitenkään paranna tilannetta. Helposti taannun teiniäkin alemmalle tasolle vänkäämään asioista.

Silloin tällöin kesken väännön saan kuitenkin oivalluksen siitä, että minulla on mahdollisuus valita ja yrittää olla turvallinen aikuinen, joka kestää nuoren sanailun. Vaikka joutuukin odottamaan sitä palkintoa, hyvää vuorovaikutusta, vähän kauemmin. Ja suurin palkinto onkin ehkä se, että minun nuoreni ovat kasvattaneet minua.

**********************

Tukea murrosikäisten lasten vanhemmille sivustoltamme Urpot.fi.