Charlotta Niemistö

Istun jälleen kerran iltaa sohvalla kannettavan tietokoneeni kanssa. Äsken otin jo puhelimen käteeni soittaakseni työpuhelun, kunnes päätin odottaa huomiseen. Edellisen työpuhelun vastaanottajan tavoitin ruokapöydästä lastensa kanssa. Pysäyttävää huomata, että toiset osaavat ja kykenevät lopettamaan työpäivänsä iltaan. Itse saan alkuillasta uuden hyvän vireen päälle, ja lopettaminen vaatii itsekuria, konkreettisen ei-työhön liittyvän kilpailevan tehtävän tai perheenjäsenen vihaisen, turhautuneen tai kyllästyneen kommentin. Ei se siis mahdotonta ole, mutta vaikeaa.

Työn imusta puhutaan aika ajoin, ja se esitetään lähtökohtaisesti hyvänä asiana. Työmäärän kasvusta ja työkulttuurin kovenemisesta puhutaan myös paljon, ja näihin viitataan negatiivisemmin ja kriittisemmin. Nämä tekijät saattavat erikseen tai yhdessä aiheuttaa joko mielihyvää, henkistä kasvua ja tuottavuuden paranemista tai toisaalta riittämättömyyden tunnetta, stressiä ja pahimmillaan jopa loppuun palamista.

Työn imusta puhutaan usein nimenomaan luovan työn ja asiantuntijatyön yhteydessä. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa lisääntyneeseen asiantuntijatyöhön liittyy teknologian kehityksen myötä niin työaikojen kuin -paikkojenkin määritteiden vähittäinen mureneminen. Etätyö lisääntyy nopeammin kuin mihin organisaation säännöt ja toimintatavat ehtivät mukaan. Tälläkin hetkellä työpaikoilla on varsin kirjava kattaus sääntöjä etätyön osalta: toisissa paikoissa samat pelisäännöt koskevat kaikkia ja toisissa kukin neuvottelee omat ehtonsa ja sääntönsä omien tarpeiden, mahdollisuuksien ja neuvotteluasemiensa mukaan.

Asiantuntijatyössä työn ja muun elämän rajojen johtaminen jää usein yksilön vastuulle. Työtä on usein liikaa, tehtiinpä se konttorilla tai kotona. Kotona työpäivän sirpaleisuus haittaa vähemmän, ja töitä jatketaan helposti iltaisin. Suomen Akatemian rahoittaman tutkimuksemme mukaan hyvin monet asiantuntijatyötä tekevät pienten lasten isät ja äidit pyrkivät rauhoittamaan muutaman tunnin illasta perheelle, mutta jatkavat töitä taas lasten käytyä nukkumaan. Ja toki hiekkalaatikollakin saatetaan vaivihkaa lukea sähköposteja puhelimelta, vaikkei lapsille halutakaan näyttää, että töitä tehdään kotoa.

Omalla kohdallani, teini-ikäisten vanhempana, salailu ei onnistu. Avoin keskustelu perheen kanssa siitä, onko työpäivän venyminen iltaisin välttämätöntä vai vaan huono tapa tai tulosta huonosta työn organisoinnista, on usein ihan paikallaan. Työpaikoillakin tarvitaan pitkän tähtäimen suunnitelmia sille, ettei työpäivän sirpaloituminen ja venyminen uuvuta työntekijöitä ja vaikuta negatiivisesti työpaikan ilmapiiriin ja tulokseen.

Charlotta Niemistö työskentelee tutkijatohtorina Hankenilla johtamisen ja organisaatiotutkimuksen laitoksella.