Mikä elämässä on tärkeää

sydneyJoulukuun viidentenätoista astuin bussiin Australiassa, Sydneyssä. Aamupäivä oli säteilevän aurinkoinen. Toivotin huomenet bussikuskille.

– Huomenta. En aja keskustaan, koska siellä on panttivankitilanne ja silta on suljettu. Vien teidän juna-asemalle, saatatte päästä sitä kautta.

Istuin paikalleni. Siis mitä?
– Mihin olette matkalla, kysyi vierustoverini.
– Kansalliskirjastoon, sanoin.

Vierustoveri luki uutisia puhelimestaan.
– Se on evakuoitu. Kymmeniä panttivankeja Lindt-kahvilassa. Pommeja on siroteltu kaupunkiin. Oopperatalo on evakuoitu.

Olin järkyttynyt. Eihän Australiassa ole terrorismia! Kännykkäni piippasi. Tuli viesti tyttäreltä:
– Älä mene keskustaan, siellä on terroriuhka.

Lupasin olla menemättä. Ajattelin parikymppistä poikaani, joka nukkui sängyssään laiskotellen. Joka aamu olin motkottanut hänelle, että lähtisi etsimään töitä. Nyt ristin käteni kiitollisuudesta, että juuri sinä aamuna hän ei ollut astunut Lindt-kahvilaan Martin Place -aukiolla kysyäkseen hommia Working Holiday -viisumillaan.

Palasin taksilla takaisin kotiin. Oli niin turvallista nähdä nukkuva nuorimies. Vuokraemäntämme oli puhelimessa, hän soitteli sukulaisilleen ja hänelle soitti ensitöikseen hänen yleensä etäisenä pysyttelevä poikansa.
– Oletko turvassa?

Viidestoista joulukuuta Sydneyssä jokainen perheriita unohdettiin, ja läheisten epäsopu tuntui naurettavalta. Uusien ystävieni nykyiset ja entiset puolisot soittivat toisilleen, samoin läheiset ja vieraantuneetkin aikuiset sisarukset ottivat toisiinsa yhteyden. Näin, miten isät palasivat aamupäivällä töistä ja menivät hakemaan lapsiaan tarhoista. Äidit odottivat koululaisiaan bussipysäkeillä ja halasivat nähdessään. Minä lähetin viestejä kotiin ja Väestöliittoon.
– Turvassa ollaan.

Katsoimme televisiosta, kun  ensin kaksi panttivankia pakeni, sitten yksi, ja myöhemmin vielä neljä. Seuraavana aamuna näin televisiosta, että yöllä kello kaksi asemies nukahti, mutta liian kevyesti. Kahvilan vastaava hiipi hänen luokseen ja tarttui aseeseen, mutta asemies ei nukkunutkaan, vaan ampui. Nuori mies kuoli. Syntyi paniikki. Lisää panttivankeja ryntäsi ulos takaovesta. Poliisi rynnäköi sisään. Näimme uutisista, miten poliisi heitti sisään lamautuskranaatteja.

Kahvilavastaava Tori Johnson kuoli. Kolmen pienen lapsen äiti Katrina Dawson kuoli. Asemies kuoli.

Seuraavana päivänä kävin katsomassa kukkamerta, jonka kaupunkilaiset laskivat kahvilan laitamille. Kirjoitin nimeni osanottokirjaan. Satojen surijoiden joukko oli aivan hiljaa. Vieressäni seisoi punatukkainen nuori tyttö, joka itki lohduttomasti. Hän itki ja itki. Lopulta laitoin käteni hänen ympärilleen.
– Otan osaa suruusi. En tunne sinua, mutta otan osaa kuitenkin, sanoin, ja silitin häntä selästä.
– Lähdin kahvilasta vain hetkeä ennen, tyttö sai sanottua, itki vielä enemmän ja painoi päänsä syliini.

Vieressä näin tutut kasvot televisiosta. Hän oli yksi kahvilan työntekijöistä, joka antoi lausuntoja pitkin eilistä päivää.
– Otan osaa suruusi, sanoin.
– Me olemme kaikki kahvilan työntekijöitä, hän vastasi.

Poliisit päästivät heidät turva-aitausten läpi laskemaan kukat aivan kahvilan eteen. Palasin kotiin ja halasin lujaa aikuisia lapsiani.

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s