Sain kunnian osallistua erään tuttavan perhejuhlaan, jossa juhlistettiin suvun vanhinta, isoäitiä. Juhlinnan aikana puheet kääntyivät menneisiin ja niistä kertyneisiin muistoihin. Missä oli lapsena asuttu, missä isä oli ollut töissä ja mitä oli yhdessä perheenä tehty. Paljon oli yhdessä muisteltavaa, mutta myös asioita, joita vain joku muisti ja toiset eivät lainkaan. Asioita, joita ei haluttu juhlapuheissa muistaa. Juhlitulta isoäidiltä alkoivat jo lastenlastenlasten nimet hukkua ja jaetuista muistoistakin oli jo iso osa päässyt unohtumaan.

Juhlien jälkeen jäin miettimään, ovatko minun muistoni vain minun muistojani? Onko minun muistoni jostain tilanteesta ehdoton totuus siitä, kuinka asiat ovat joskus olleet? Millaista tarinaa haluan kertoa itsestäni vanhempana lapsilleni ja lapsenlapsilleni? Ja täytyykö tätä tarinaani kunnioittaa siihen asti, kun siirryn sen ulottumattomiin? Pahaa mieltä ei haluta kuoleman läheisyydessä nostattaa, mutta entä, jos saattajan sisällä pieni lapsi huutaa: Äiti, se ei mennyt niin.

Täysin ei voi omaa elämää ja kokemuksia muiden kanssa jakaa, mutta miltä tuntuu, jos omaa kokemusta ja muistoja ei sallita? Millainen on sen elämän muisto, josta epätäydellisyys on siistitty pois? Seuraako puhumaton kipu kantajaansa sinne asti, kun kantajasta tulee kannettava uudelleen? Jaksaisiko muiston kantaja hiukan pidemmälle, jos selittämätöntä painolastia olisi vähemmän? Millaiseksi elämän polku muuttuisi, jos tämän sisäisen lapsen pyyntö tulla kuulluksi toteutuisi?  Äiti, miksi et kuullut minua silloin?

Oman rajallisen ajan ymmärtäminen saa pohtimaan, mistä vastuu toisista ihmisistä lopulta syntyy?  Kuinka voin varmistaa sen, että en jää yksin? Voinko velvoittaa toiset rakastamaan minua? Uskallanko vain luottaa siihen, että he tulevat omasta tahdostaan, kun heitä tarvitsen? Uskallanko olla yksin itseni kanssa katsoessani elettyä elämää taaksepäin?

Sukupolvien ketjussa siirtyy geenien ja kokemusten lisäksi kipua. Olisiko oman itsensä kanssa helpompi olla, kun siirtyvä kipu ei polttaisi enää? Kun oma arvo olisi kiistaton eikä mittaamalla tai kamppaillen saavutettu. Äiti, sinä näit minut vihdoin!

Huomaan toivovani, että voisin oman tarinani lopulla todeta: sain tuntea olevani tänne kutsuttu, täällä vapaasti rakastettu ja täältä vaalien irti päästetty.