Nuoren miehen lapsensilmät katsovat naamion yllä niin kaukaa ja samalla niin läheltä. Vihaa niissä ei näy, ennemminkin eksynyttä hätää uhon alla. Yle TV1 lähetti taannoin tanskalaisen dokumentin Al-Shabaab-terroristiliikkeeseen lähteneistä pohjoismaalaisista somalinuorista. Kameran eteen Somaliassa oli uskaltautunut Suomessa kasvanut nuori mies. Nuorukainen kertoi olleensa kotona Helsingissä yksinäinen. Hän kaipasi jotain johon kuulua, ehdoitta.

Mielikuvissa maahanmuuttajat elävät omiensa ympäröiminä, vahvan yhteisöllistä ja perhekeskeistä elämäntapaa, toisin kuin yksilökeskeiset ja vähemmän sosiaaliset suomalaiset. Mutta tässä stereotypiassa ei kaikki ole kohdallaan.

Peruskoulun yläluokkalaisilta kysyttiin kouluterveyskyselyssä onko heillä läheisiä ystäviä. Maahanmuuttaneista nuorista pojista 29 prosentilla ei ollut yhtään läheistä ystävää, kun valtaväestön pojista sama tilanne oli yhdellä kymmenestä.

Kiusatuksi oli joutunut lähes kolminkertainen osuus maahanmuuttajanuorukaisista verrattuna valtaväestön poikiin. Ja keskusteluyhteys vanhempiin oli rikki joka neljännellä maahanmuuttajapojalla ja lähes joka viidennellä -tytöllä (valtaväestöstä vain 6 ja 9%:lla). Tältä faktapohjalta alkaa ymmärtää millaisessa maaperässä maahanmuuttajanuoret kasvavat ja kamppailevat.

Jos jokin hyvän elämän tukipilareista – perhe, ystävät, koulu – notkuu, voivat muut pilarit kannatella nuorta. Huonompi juttu on, jos tuen korvaa äärimmäistä ajattelutapaa edustava taho. Nuorilla on itsellään paljon sanottavaa omasta hyvinvoinnistaan. Tämän näkee nuorten itse tekemästä räpistä Jaksaa jatkaa.