Vahvempi perhepolitiikka edistäisi lapsen oikeuksia

Maria Kaisa Aula

AulaMaria-Kaisa_004”Lapsen tulisi kasvaa perheessä onnellisuuden, rakkauden ja ymmärtämyksen ilmapiirissä” .

Tänään 25-vuotta täyttävän YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen alkulause on harvinaisen osuva.

Kyselin lapsiasiavaltuutetun työssäni usein lapsilta heidän hyvin- ja pahoinvoinnistaan. Vastaukset kietoutuivat paljolti perheen ihmissuhteiden ympärille. Läheiset ja sujuvat suhteet omiin vanhempiin, sisaruksiin ja isovanhempiin sekä kodin sopuisa arki kannattelevat lapsen hyvää elämää. Varjoisina puolina lapset mainitsevat riidat kotona, epätasapuolisen kohtelun kokemukset, kiireen ja yksinäisyyden.

YK:n Lapsen oikeuksien sopimus korostaa vanhempien velvollisuuksia. YK-sopimuksen mukaan vanhemmilla on ensisijainen ja yhteinen vastuu lapsen kasvatuksesta. Julkisen vallan pitää tukea vanhempia heidän tehtävässään kasvattajina ja huolenpitäjinä. Sekä julkisen vallan että vanhempien tulee toimia lapsen edun mukaisesti. Molempien pitää myös ottaa selvää lapsen mielipiteistä silloin, kun he tekevät lapsia koskevia päätöksiä. Lapsella on oikeus tuntea sukunsa ja pitää yhteyttä sukuunsa.

Ovatko asiat sitten kehittyneet hyvään suuntaan YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen aikana? Ovatko lapsen oikeudet vaikuttaneet Suomessa lapsen ihmissuhteiden ja perheen tueksi?

Kyllä ja ei. Myönteistä kehitystä on toki paljon. Lasten ja vanhempien suhteissa Suomi menestyy varsin hyvin YK:n kansainvälisissä vertailuissa. Lasten omassa elämään tyytyväisyydessä Suomi oli vuonna 2013 rikkaista maista 4. sijalla. Kun vertailtiin, miten helpoksi lapset kokevat puhumisen äidille ja isälle, Suomi tuli kuudenneksi. Suomessa 86,6 prosenttia 11-15-vuotiaista piti helppona puhua asioistaan äidille ja 72,5 prosenttia piti helppona puhua asioistaan isälle. Hollanti oli näissä mittareissa ykkönen.

Kotien kasvatuskulttuuri on muuttunut hyvään suuntaan viime vuosikymmenten aikana. Fyysinen kuritusväkivalta on vähentynyt roimasti. Tukistamista ja etenkin piiskaamista on paljon vähemmän kuin aiemmin. Vielä kuitenkin muutama prosentti lapsista kokee usein myös kovakouraista, väkivaltaista kasvatusta. Henkinen väkivalta ei ole vähentynyt yhtä paljon. Noin joka kymmenes 6. ja 9. luokkalainen on elämänsä aikana kokenut usein henkistä väkivaltaa.

Vanhempien ja nuorten välinen keskusteluyhteys on myös parantunut viimeisten 10 vuoden aikana. Aikuiset selvittävät lasten mielipiteitä ja kodeissa keskustellaan. Lapset uskaltavat sanoa mielipiteensä. Entistä suurempi osa eli 90 % lapsista kokee myös vanhempien tukevan heidän koulutyötään.

Kouluterveyskyselyn mukaan kuitenkin vielä 8 % yläkouluikäisistä ei juuri koskaan pysty keskustelemaan vanhempiensa kanssa omista asioistaan. Osuus oli tosin 2000-luvun alkupuolella vielä 14 prosenttia. Eli parempaan suuntaan on menty.

Kasvatuskeskustelua käydään julkisuudessakin enemmän kuin pitkiin aikoihin. Monet vanhemmat lukevat kasvatusoppaita, seuraavat nettipalstoja, pohdiskelevat kasvatusasioita muiden vanhempien kanssa, kipuilevat virheitään ja tekevät parannusta äksyilyistään ja ainakin haluaisivat tehdä enemmän osa-aikatyötä.

Lasten ja vanhempien läheisten suhteiden ja hyvän koti-ilmapiirin puolesta myös Väestöliitossa asiantuntijat tekevät työtä päivittäin: parisuhteiden jatkuvuutta tuetaan, autetaan erotilanteissa, annetaan kasvatusvinkkejä, järjestetään kotiapua, kehitetään perheystävällisiä työpaikkoja. Perheiden erilaisuus ja moninaisuus tunnistetaan.

YK:n lapsen oikeuksien sopimus ei jätä lapsen hyvinvointia perheen yksityisasiaksi. Lapset eivät ole vanhempien omaisuutta. Aina asiat eivät suju onnellisuuden, rakkauden ja ymmärtämyksen ilmapiirissä. Lapsen oikeuksien sopimus on perhettä arvostava, mutta se ei myöskään salli lapsen jättämistä yksin silloin kun aikuiset käyttävät valtaansa tai asemaansa väärin. YK-sopimus ei myöskään salli vanhempien jättämistä yksin kasvatustehtävässään. Julkisella vallalla, valtiolla ja kunnilla, on vastuunsa tukea jokaisen perheenjäsenen ihmisoikeuksien toteutumista.

Lasten suuren enemmistön kannalta asiat ovat kehittyneet Suomessa erittäin hyvin. Mutta entä se 8 prosenttia nuorista, jotka eivät pysty juuri koskaan keskustelemaan vanhempiensa kanssa omista asioistaan? 10 prosenttia, joka kokee usein kotonaan henkistä väkivaltaa? Tai se 3 prosenttia, joka kokee fyysistä väkivaltaa kasvatuksessa? Entä 10 prosenttia, joka ei koe saavansa yläkoulussa vanhempien tukea koulunkäyntiinsä? Olemmeko onnistuneet tukemaan heitä ja heidän vanhempiaan?

Lastensuojelun asiakkuuksien ja huostaanottojenkin määrä on lisääntynyt vuoden 1987 lopulta lähtien tasaista tahtia. Avohuollon asiakkaina oli 2012 noin 7 prosenttia alle 18-vuotiaista mutta heidän saamastaan konkreettisesta tuesta ei koota tietoa. Etenkin 2000-luvulla ovat kasvussa olleet nuorten 16-17-vuotiaiden sijoitukset kodin ulkopuolelle. Vuoden 2012 aikana huostassa oli 16-17-vuotiaista lähes 3 prosenttia. Määrät ovat kaksin-kolminkertaistuneet.

On tärkeää, että lastensuojelu toimii aktiivisesti. Mutta ovatko lastensuojelun toimet julkisen vallan ainoita vastauksia vanhempien tarvitsemaan tukeen kasvattajina? Pelkään pahoin, että liian usein ovat. Lastensuojelu tekee palokuntatyötä. Ei ole mikään ihme, että lastensuojelu on kriisissä. Asiakasmäärät ovat kasvaneet sellaista vauhtia että työntekijät uupuvat eikä lasten ja perheiden aito kohtaaminen onnistu. Lastensuojelun maine kärsii ja vanhemmat kokevat sen ”leimaavaksi”.

Kasvatuksen tukea ja vanhempien neuvontaa kyllä tehdään erilaisina hankkeina ja projekteina hyvinkin ansiokkaasti. Monet järjestöt tekevät parhaansa. Lopputulos kuitenkin jää epätasaiseksi eikä tavoita läheskään kaikkia avun tarvitsijoita riittävän aikaisessa vaiheessa. Kotiin tulevaa apua on liian vähän. Neuvola-aikana yhteyksiä palveluihin löytyy helpommin kuin murrosikäisen nuoren kasvatushaasteissa.

Samaan aikaan valtiovallan virallisissa linjauksissa perheestä puhutaan entistä vähemmän. Perhepolitiikan teemoja saa hakemalla hakea esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön seuraavan hallituksen tueksi laatimasta tulevaisuuskatsauksesta. Ei siellä kyllä mainita lastensuojeluakaan eikä kotikasvatuksen tukemista.

Kunnissa yritetään lasten ja perheiden palveluita koota ja organisoida paremmin mutta se ei ole helppoa ilman yhteistä kansallista johtotähteä. Kyse ei ole vain ”sote-ratkaisusta” vaan varhaiskasvatuksen, koulun, oppilashuollon, lastensuojelun, nuorisotyön, vapaa-ajan, terveyden ja yhdyskuntasuunnittelun kokonaisuuden asioista.

YK:n lapsen oikeuksien komitea suositteli pari vuotta sitten Suomelle kokonaisvaltaisempaa lapsi- ja perhepolitiikkaa. Asia ei ole edistynyt. Vahvempi perheiden kasvatustyön tuki ja vahvempi perhepolitiikka tukisi myös lapsen oikeuksien toteutumista.

Perhe on lapsen hyvinvoinnin kannattelija. Vanhempien ajoissa saama tuki auttaa myös lasta ja nuorta. Miksi perheellä on niin vähän sijaa julkisen vallan linjauksissa? Perhekeskeisempää politiikkaa tarvitaan lasten hyvinvoinnin tueksi.

Maria Kaisa Aula on Väestöliiton puheenjohtaja

 

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s