Touhukkaana ihmisenä minun on joskus hankala myöntää omien voimavarojeni rajoja. Ajatus lentää, ideoita syntyy ja suu käy kun suunnittelen uusia projekteja. Onneksi, vaikka hengen ihminen olenkin, olen muutakin kuin höyryävä pää.

Lapseni totesi varsin viisaasti eräänä iltana Pikku kakkosen lomasta: ”Äiti, taas sä häsäät.”  Tätä blogia kirjoittaessani olen äänettömänä sairastamassa kotona.

Kroppa totesi jälleen jotain, mitä pää ei suostunut myöntämään. Missä menevät oman jaksamisen rajat?  Äänen lähtöä olivat edeltäneet jo hiukan kiristyneet hartiat ja jumiutunut selkä, mutta vielä silloinkin ehdin vielä hiukan häsäämään.

Joskus totuus löytyy vasta toisen silmien kautta. Niin, taisin hiukan häsätä. Ruoka, pyykit ja tiskit, pikainen vilkaisu sähköpostiin ja huomisen ohjelman suunnittelua, kun lapsi istuu hetken aikaa telkkarin edessä.

Onko arki loputonta häsäämistä ja väkisin pysähtymistä – ja jälleen tahdin uudelleen kiihdyttämistä? Millainen on se merkki, johon häsä lopulta päättyy? Kroppa varmasti tekee sen päätöksen. Hienoa olisi, jos häsä olisi tauonnut jo ennen tätä päätöstä.

Näissä ajatuksissa vetäydyn sohvalle lapsen, viltin, särkevän kropan ja vähemmän savuavien aivojen kanssa.