Istun kovalla, hiostavalla penkillä reppu jaloissani, aurinkolasieni taakse piiloutuneena. Vieressäni istuu nuori mies sellokotelon kanssa. Seuraamme samaa tilannetta. Pienen suomalaisen kaupungin lentoaseman lähtöaula ei ole tavallista olohuonetta suurempi. Näen ja kuulen tahtomattani ihmisten puheet ja teot. Parin metrin päässä on kolmen hengen seurue. Ehkä 7-vuotias poika, isä ja isän uusi naisystävä. Näin tilanne antaa ymmärtää. Poika on palaamassa kotiinsa etäisän luona vietetyn loman jälkeen, isä ja nainen ovat saattamassa poikaa. Edessä on pitkä ero. Isä on kyykistyneenä pojan puoleen, heidän kasvonsa ovat vastakkain. Isä kuiskuttaa pojalle jotain, silittää pojan päätä, poskia. Poika nyökyttelee, nieleskelee kuuluvasti. He halaavat pitkään.

Poika matkustaa yksin, ja lentokenttävirkailija tulee hakemaan hänet saattaakseen tämän koneeseen ennen meitä muita matkustajia. Isä laskeutuu vielä polvilleen maahan ja ottaa pojan kokonaan syliinsä. Kyyneleet virtaavat, mutta isä on rauhallinen. Kuiskauksia korvaan. Nainen silittää pojan päätä ja hymyilee. Virkailija ottaa pojan laukun ja lähtee kävelemään pojan kanssa lentokoneeseen. Poika kääntyy ja vilkuttaa.

Näemme kaikki lasiseinän läpi, kun poika ja virkailija nousevat koneeseen ja katoavat näkyvistä. Isä painaa kämmenensä lasiin ja sanoo ääni voimistuen ”rakastan sinua, rakastan sinua”. Hän itkee ääneen.

Tuntuu kuin omakin sydämeni olisi rypistetty rusinaksi. Tilanne on ohi ja meidät muut matkustajat ohjataan koneeseen.