Isla kysyi, koenko lapsettomuuden johtaneen siihen, että ”tulee täydellisyyteen pyrkiväksi suorittajaäidiksi, joka ei ikinä valita, kun vihdoin ja viimein on saanut sen mitä niin kovasti toivoi”.

Olen pelännyt tulevani. On helppo kuvitella tuntemattomien, kasvottomien pahansuopalaisten joukko tivaamassa, että eikös olekaan niin ihanaa kuin luulit, häh? Sellaisen joukon rakensin mieleeni lapsettomuuden aikana.

Lisäksi mussa on yleensäkin sellaista vikaa, että oletan olevani tosi hyvä kaikessa. Sitten petyn, kun en osaa. Pari esimerkkiä, vaikka paljon köykäisempiä kuin kauan kaivatun äitiyden alle rusentuminen:

• Taidanpa ommella housut. Vaikka en ole ikinä oikein osannut ommella???
• Taidanpa ommella pussilakanat. Suorituksena huomattavasti helpompi kuin housut, mutta kankaat menivät ensin väärin päin ja sitten vinoon, koska harsiminen oli mielestäni tarpeetonta. Poikaystävä ompeli loppuun. Itse itkin vieressä.
• Taidanpa värjätä tämän pesukoneeseen laitettavalla tekstiilivärinapilla. Itkuksi meni sekin. (Toisaalta, näyttäkää mulle ihminen, joka on joskus onnistunut saamaan hyvän tuloksen niillä napeilla.)

Samaan tapaan olin koko lapsitoiveajan sitä mieltä, että musta tulisi tosi hyvä äiti. Silleen aika perinteisesti: hellä, laulava ja pitkämielinen, lempeä mutta luja.

Ja kun vauva vihdoin tuli kotiin, päätin että hänelle tehdään vauvavuodesta ihana muisto: sarja viikoittain otettuja valokuvia. Olin nähnyt sellaisia parin kaverin Facebookissa.

Kävi niin kuin voi olettaa. Vaikka Myy on ollut, ainakin tähän asti, suht helppo vauva, olen ollut paitsi onnellinen ja lempeä, myös epävarma, väsynyt, itkevä, verta vuotava ja selkäsärkyinen. Ja niillä viikkokuvilla ei ole mitään tekemistä kavereiden seesteisten ja terävien mustavalkotutkielmien kanssa.

Onneksi kaikkivoipaisuusharhaani on aina kuulunut romahdusvaihe, jossa itken, kun en osaakaan, ja ruikutan, miten huono olen. Sen avulla pääsen yli itkuun johtaneesta häpeän tunteesta (miten saatoin kuvitella, että osaisin?) – ja voin taas saada idean uudesta hankkeesta, jonka kuvittelen hoitavani suitsait.

Olen nytkin ruikuttanut niin ansiokkaasti, että osa perheestäni ja ystävistäni on luultavasti siinä käsityksessä, että Myy itkee vuorokaudet läpensä, enkä nuku ikinä. Lisäksi olen maailman huonoin äiti ja Susi on maailman huonoin isä ja puoliso ja meidän talo on julkisivuremontin takia kuin kolmannen maailmansodan jäljiltä.

Ruikuttaminen ei ole erityisen hieno luonteenpiirre tai käytäntö. Mutta musta on tilanteita, joissa pitää antaa itselleen lupa ruikuttaa. Kieroon ommellut pussilakanat ei välttämättä ole sellainen, mutta kovasti toivotun asian rankkojen puolien kanssa elämään opettelu on.

Takana on vasta viisi viikkoa äitinä. Toivon muistavani myös jatkossa, että ihan hyvän on oltava tarpeeksi hyvä, ja että ruikuttaa saa.

Ja sitten toivon myös osaavani hyväksyä, että syvimmistä miten saatoin kuvitella -häpeistä, toteutumattomista toiveista ja loukkaantumisista ei välttämättä koskaan pääse yli. Ei oikeasti. Niiden kanssa täytyy vain osata elää. (Mutta koska olen hyvä äiti, en siirrä niitä lapselle – ja kas, taas ollaan lähtöpisteessä.)