Erään kodin keittiössä perheen äiti seisoo tiskikaaoksen ympäröimänä, kun puoliso yllättää hänet sanomalla: Olet korvaamattoman arvokas minulle. Arvostavaksi tarkoitettu lausahdus räjäyttää kodin ilmapiirin. Tiskiharja tippuu kädestä ja keittiössä kajahtaa: En tahdo olla korvaamattoman arvokas! Haluan hetken olla ei kenenkään ei kukaan!

Tiskialtaan ja työpöydän ääressä ahertaa lukematon määrä korvaamattoman arvokkaita ihmisiä. Moni heistä on ansainnut tämän tittelin olemalla ahkera, aikaansaava ja asialleen omistautuva, jopa siinä määrin ettei kukaan muu ole halunnut tai osannut astua näiden ihmisten saappaisiin.

Vanhemmuutta ja erityisesti äitiyttä tuettaessa kuulee usein lausahduksen ”Jokainen äiti on lapsensa paras asiantuntija” tai ”Jokainen äiti on paras äiti omalle lapselleen”. Toisin sanoen äiti on korvaamattoman arvokas lapselleen. Äidin tueksi tarkoitettu lohduttava lause voi kääntyä taakaksi, jos tuota titteliä joutuu kantamaan yksin. Arjestahan ei voi vain selviytyä, vaan siitä tulee tehdä lapselleen parasta mahdollista.

Miten ihmisen arvoa lopulta mitataan? Jokaisen elämään kuuluu niin syntymän kuin kuoleman kohtaaminen. Onko ihmisen arvo näissä tilanteissa aina sama? Syntymässä lupaus siitä, mitä tulet toisten eteen tekemään ja kuollessa siinä, kuinka paljon olet toisten eteen tehnyt? Lisääntyykö arvoni ihmisenä siitä, kuinka paljon ja kuinka pitkään jaksan kantaa omaa vastuutani ja hiukan muidenkin vastuita harteillani?

Jos ihmisen arvo on aina sama, mihin ja miten oman arvon voi hukata? Hukkuuko tai hautautuuko se jonnekin? Voiko korvaamaton arvoni ihmisenä olla vain sitä, että olen? Ja sinun arvosi se, että sinä olet? Muodostuuko ihmisen arvo aina suhteessa toiseen, määrittelenkö itse oman arvoni vai löydänkö sen vain toisten silmistä?

Äiti palaa keittiöön, jossa tiskit on jo tiskannut joku muu. Perhe istuu sohvalla. Äiti istuu sohvalle ja huokaa: Haluan olla korvaamattoman arvokas yhdessä teidän muiden arvokkaiden kanssa.