Kukkuu, tässä maailman ihanimman henkilön jalka.
On sunnuntaiyö, ollaan oltu kotona Myyn kanssa viikko ja kolme päivää. Yhä vaikeampi valita, mitä kirjoittaa.
Synnytys oli hyvä kokemus.
Ensimmäinen kontaktini Myyhyn kohdun ulkopuolisessa maailmassa oli tuntemus: plop.
Hetkeä aikaisemmin meitä oli uhattu imukupilla, sillä Myyn sydänäänet korjaantuivat liian hitaasti supistusten jälkeen. Olin ajatellut nuoruuden urheiluharrastusta ja jalkaprässiä ja ponnistanut niin huolella, ettei imukuppia tarvittu.
Sitten hänet näytettiin minulle. Sirrillään olevat silmät ja tarmokkaasti heiluvat kädet. Kuin vauva olisi kysynyt: Jahas, mitä tämä on?
Myös mulla oli niin kiire havainnoida kaikki, etten ehtinyt liikuttua.
Takavasemmalta kuului Suden hengästynyt Oh honey, she’s so perfect.
Oli aamuyö. Hetkeltä tuntuneessa kaksituntisessa olin imettänyt tulokasta rinnallani, Susi oli leikannut napanuoran, ja olin käynyt suihkussa sillä välin kuin Susi kylvetti vauvan. Seisoin lämpimän veden alla, ajattelin oho, olisin luullut, että tää olis ollut rankempaa, ja olin niin täynnä energiaa, että jos olisin ollut kotona, olisin alkanut imuroida.
Kätilö toi aamiaista: teetä, leipää, jugurttia ja tuoremehua. Tuoremehu oli kuohuviinilaseissa.
Siitä alkoi vähän niin kuin kauan kaivattu loma. Se, jonka olin luullut alkaneen jo loppuraskaudesta. Erityinen aika, jossa kaikki on kevyttä ja iloista. Semmoista, etteivät arjen säännöt päde. Saa mennä kauppaan vaikka kerran tunnissa ja ostaa kaikkea makeaa, turhaa ja kallista, mitä ei tarvitse. (Noin kuvainnollisesti siis, en oikeasti hypi kaupoissa.)
Tai, paremminkin, siitä alkoi uuden rakkaussuhteen juovuttava hullaantumisvaihe. Kun kaikki on taianomaista vain siksi, että toinen on olemassa. Kaikki mitä on nyt ja kaikki minkä tietää ja unelmoi tulevan. Itken joka päivä, koska olen niin onnellinen ja kiitollinen.
Sellainen olo mulla on päällimmäisenä Myyn kahdestatoista ensimmäisestä päivästä.
Siitä huolimatta, että olen takertunut vessanpöntöltä Suden jalkoihin ja itkenyt lohduttomasti, etten osaa enkä jaksa kaikkea mitä pitää osata ja jaksaa. Ja siitä että en olisi ehkä oikeastikaan osannut ja jaksanut, ellei mun ihana äiti olis ollut täällä. Sen lisäksi, että olen pelännyt vahingossa tappavani Myyn, olen pelännyt että Susi kuolee ja äiti kuolee ja isä kuolee ja veli kuolee ja talo syttyy palamaan. Itse en koskaan kuole, mutta saan listerian, enkä voi imettää, ja lapseni joutuu kadulle.
Väestöliiton blogi 
Ihana kuulla, että sulla on ollut Hyvä Synnytys. Kaikki synnytykset eivät niitä ole, mutta hyvä kun sulla oli 🙂
Sen sijaan olet näköjään päässyt ”nauttimaan” synnytyksen jälkeisestä hormonivuoristoradasta, jossa saman minuutin sisällä sydän voi pakahtua onnesta ja itku tulla ilosta ja kauhusta yhtäaikaa. Se menee ohi, onneksi 🙂
Ja muista: vaikka kuinka kokisit riittämättömyyden tunteita, ne ovat vain tunteita. Sinä olet lapsellesi maailman paras äiti ja pidät itsesi sellaisena kun teet asiat niin kuin ne sinusta ja lapsestasi tuntuvat hyvältä. Ohjeet, neuvot, niksit ja vinkit ovat kaikki aina subjektiivisia, joten ota niistä päältä ne, jotka teille toimivat ja anna loppujen mennä menojaan. Lapsi voi hyvin kun äiti voi hyvin. Ja äiti voi hyvin kun luottaa itseensä eikä stressaa.
Silti tiedän omakohtaisestakin kokemuksesta, että äitys lapsettomuuden jälkeen saattaa värittyä monenlaisila ajatuksilla mm. siitä saako nyt väsyttää kun tätä on niin kauan toivonut, saako valittaa kun.., saako harmittaa kun.. jne. Mutta vastaus kaikkiin näihin on ”kyllä saa”. Tsemppiä!
TykkääTykkää
Kiitos J! Olen vähän uumoillut, että tähän yltiöpositiiviseen yleisfiilikseen saattaa tulla notkahdus jossain vaiheessa (ja tietysti tulee notkahduKSIA, monikossa, pitkällä aikavälillä).
Olen aika tyypillinen etukäteenmurehtija, ja siksi olin miettinyt paljonkin juuri tuota ”äitiyden negatiiviset tunteet lapsettomuuden jälkeen ja miten hyväksyä ne” -asiaa, ja täytyy tunnustaa, että olen vähän yllättynyt, että ne ovat pysyneet ainakin toistaiseksi niin minimaalisina. Tietysti aikaa on kulunut vasta hyvin vähän ja mulla on ollut sellainen luksustilanne, että äiti on ollut meidän apuna (Sudella on kouluprojekti, josta ei voi olla poissa). Hän on hoitanut täysin kaiken ruoka- ja siivous- ym. käytännön asioiden huollon. Ja ainakin yhtä tärkeää on ollut, että olen voinut turvata häneen kaikissa vauvaa koskevissa käytännön asioissa, tyyppiä ”tehdäkö näin vai noin, onko tämä tai tuo normaalia, ja miten tää sadesuoja laitetaan vaunuihin.”
Tätä äiti-luksusta kestää vielä viikon, joten palataan asiaan sen jälkeen 🙂 Onneksi luulen, että ainakin tällä hetkellä päällimmäinen negatiivinen tunteeni – aika hillitön epävarmuus jokaisesta uudesta asiasta ja siitä seuraava oman osaamisen / pystymisen / jaksamisen epäiileminen – ehtii lisäviikossa hellittää vielä vähän lisää.
TykkääTykkää
Ai niin vielä tuli mieleen yksi asia. Tai oikeastaan se tuli mieleen eilen ulkona kävelyllä. En tiedä miten tärkeää tää on, mutta saattaa olla ainakin puolitärkeää omalla kohdallani:
Luulen että mun äityden alkua helpottaa myös se, että melkein kaikki meidän vauvavarustelu on lainaan saatua tai hyvin halvalla käytettynä hankittua. Nää vanhemmuuden vempeleet on niin moninaisia ja niin tyyriitä, että jos olisi joutunut viettämään hirveästi aikaa yrittäen tehdä mahdollisimman viisaita ostoksia oman syntymättömän lapsen tarpeisiin, voisi helposti ajautua sättimään itseään, jos joku isompi hankinta sitten osoittautuisikin ei-viisaaksi. Ainakin mä olen sen tyyppinen ihminen, että helposti ajaudun harmittelemaan huonoja hankintoja, ja tässä hormonien jyllätessä on todella hyviä ja monia mahdollisuuksia tehdä kärpäsistä härkäsiä.
TykkääTykkää
Voi äly mä olen iloinen sun (teidän!) puolesta!!
Muistan muuten hyvin tuon kuolemanpelon esikoisen syntymän jälkeen, mulla se iski säännöllisesti varmaan pari vuotta (no edelleen välillä), ja oli joka kerta yhtä karmivaa. Mutta onneksi se kertoo vain miten mielettömän käsittämättömän hyvin asiat just nyt ovat.
(((((((Äläkä säikähdä _jos_jonain päivänä yhtäkkiä tuntuu että kaikki voimat ja ilo ja onni on puhallettu susta pois, kiroa vain hormooneja ja odota että se menee ohi. Kuopuksen kohdalla mulla ei mitään baby bluesia tullutkaan (eikö se olis jo tullut 3 kk aikana?) mutta ekan kohdalla blues yllätti yhtenä kauniina päivänä, kun olin just edellisenä ollut onneni kukkuloilla. Outoa. ))))
Rakkaudentäyteisiä päiviä teille 🙂
Anna
TykkääTykkää
Kiitos Anna! Joo, ajoittaiset menettämisenpelon iskut jatkuu (ajoittaiset = ainakin kerran päivässä). Usein saumattomalla siirtymällä tästä ajatuksesta/tajuamisesta: Miten lähellä oli, että en saanut kokea tätä.
TykkääTykkää
Onnea onnea!!! ❤ Aloin lukea blogianne vasta ihan loppuraskaudesta muutama kuukausi sitten kun sen löysin, mutta samaistuin heti kovasti koska me kärsittiin myös lapsettomuudesta ja mieheni on muuttanut suomeen ulkomailta. Olen myös asunut muutaman vuoden sambiassa joten koen siinäkin mielessä yhteenkuuluvuutta kanssasi. Kirjoitat niin kivasti ja huomaa että olet tosi hyvä tyyppi! Olen tosi iloinen puolestanne ja käyn joka päivä katsomassa joko olisi tullut lisää tekstiä! Hormonihuuruissa täälläkin tippa linssissä luen tekstejäsi. Tämä on niin ainutlaatuista aikaa että pakahduttaa. Ihan mahtavaa että äitisi on siellä, kaipaisin itsekin samaa. Valtava voimavara varmasti! Meidän vauvat on ilmeisesti aika saman ikäisiä, meidän poika syntyi keskiviikkona 1.10. 🙂
TykkääTykkää
Onnea Noora! Ja zikomo kwambiri 😉
TykkääTykkää