Laskettuun aikaan on jäljellä viikko. Olisi vaikka mitä ääneen ihmeteltävää. Päällimmäinen on tämä:
Olen toivonut pitkän aikaa saavani lapsen. Koska se ei ole ollut helppoa, toivetta on joutunut perustelemaan (ensisijaisesti) itselle ja (joskus myös) muille (toisinaan siksi, että on kysytty suoraan, toisinaan siksi että olen – ehkä aiheetta – tuntenut että perustelua odotetaan).
En ole koskaan ajatellut, että just vauvat olis erityisen ihania. Olen halunnut lapsen kaiken sen takia, mitä tulee vauva-ajan jälkeen. Siksi, että vauvasta tulee ihminen, jonka olen saanut tuntea alusta saakka. Josta olen saanut huolehtia alusta saakka. Ja siksi että sen historian takia musta tulee ainoa ihminen, joka voi olla sen ihmisen äiti. Ja se tarvitsee mua aina – sitten paljon myöhemminkin, jonkun verran ainakin.
Miten voi olla mahdollista, että alan vasta nyt oikeasti ymmärtää, että pian mikään ei ole niin kuin ennen? Eikä se lopu.
Jos operoidaan oletuksella, että lapsi muuttaa kotoa heti täysi-ikäiseksi tultuaan, Susi ja minä asutaan seuraavan kerran kahdestaan, kun me ollaan 65 ja 57.
Pelottaa, niin kuin kaikki tuntematon. Osaanko? Minkälaista meidän arjesta tulee, kun me ollaan perhe? Eihän me edes tykätä reippailla yhdessä. Ja tosi harvoin syödään pöydän ääressä yhteisiä aterioita. Missä me asutaan – millä mantereella ja voiko mannerta vaihtaa ja koska? Entä millaiseksi Suden ja mun suhde muuttuu? Harrastetaanko me enää ikinä seksiä?
Ennen kuin äiti ja iskä tulee lankoja pitkin, täytyy todeta, ettei pelota silleen aktiivisesti, että vapisisin sängyssä tyyny pään päällä näitä ajattelemassa.
Silleen häilyvästi pelottaa.
***
Toisaalta kaikki tuntuu vieläkin tosi epätodelliselta. Sitä tarkoitin, kun kerroin viime bloggauksessa täydellisistä uupumuksen hetkistä.
Olo kuin maratoonarilla, joka tietää kohta tulevansa maaliin, mutta säästelee voimia, jos jotain odottamatonta vielä kuitenkin sattuisi. Ei tohdi ajatella, miten väsynyt on, ja miten lähellä kalkkiviiva on – mutta kun ajatus kuitenkin väistämättä pilkahtaa mielessä, tuntee pienen hetken hirveää uupumusta ja mieletöntä helpotusta samaan aikaan.
Tällä viikolla noita pilkahduksia on tullut lukiessa Maria-serkulta lainaksi saamaani Gro Nylanderin kirjaa Äidiksi ensi kertaa. Alan itkeä joka kerta, kun siinä kuvaillaan äidin ja vastasyntyneen ensi kohtaamista. Vaikka se on ihan asiaopus.
PS: Lyyleille kiitos tiistaisista vauvakutsuista. Paitsi Mini-Lyylille, jolle onnea samana yönä syntyneestä tytöstä.
PPS: Nyt lähdetään hakemaan käytettynä ostamaani TENS-laitetta, joka saattaa ehkä auttaa supistuskipuihin.
Väestöliiton blogi 
Toivotan vielä voimia seuraaviin päiviin. Olet ajatuksissa 🙂
TykkääTykkää
Kiitos Lilli. Mä kyllä ehkä luulen, että vauva tulee ennemminkin vähän myöhemmin kuin aiemmin. Ehkä vaikka tiistaina lauantain asemesta.
TykkääTykkää
Joo, mikaan ei ole kohta niin kuin ennen. Osaa siita entisesta jaa kaipaamaan, mutta enimmakseen ma ainakin ihmettelen, mita hemmettia me oikein tehtiin ennen kuin meilla oli lapsia. Ma muistaakseni harrastin 1000 palan palapeleja ja mies pelasin illat pitkat tietokoneella. Viikonloppuisin kaytiin baarissa. Ei siis ikina asuttu SUomessa yhdessa, joten siina mielessa tekemiset oli vahan rajoittuneita. Eniten kaipaan ajasta ennen lapsia sita tunnetta, etta valilla kukaan ei tarvitse mua. Mutta toisaaalta sitten taas mietin, ett elama oli kylla ihan hiton tylsaa tavallaan.
Tsemppia viime metreille!
TykkääTykkää
Onnea, iloa ja rauhaa viimeisiiin päiviin ja vaikka muutamaan viikkoonkin raskaana olevana naisena ❤ ja voi äitiys, vanhemmuus ja tulevaisuus! Kuinka hämmentäviä ne voivatkaan olla!
Uskon, että riittää, kun rakastaa. Ja uskon, että teillä rakastetaan ❤
TykkääTykkää
Äidin vinkkelistä sanon, että Emppa kirjoitti asiaa ja Keijun viimeinen rivi tuntuu kovin todelta – teidän tapauksessa. Ja tietenkin ajatuksesi, että lapsi tarvitee äitiään myöhemmikin, tuntuu lohdulliselle, tekee suorastaa onnelliseksi. Jos olet itse sitä mieltä, se toteutunee myös sinun lapsesi kohdalla.
Onko sitten odottavan aika pitkä? Mummokuumeisella syke nousee ja tekemistä keksii vaikka mistä, että aika tuntuisi kiireiselle, mutta minulla ei olekaan tuota yöpotkijaa ja vatsanhkan venyttäjää kanniskeltavana. Toivon tietenkin, että pääsen tutustumaan häneen lähietäisyydeltä, heti kun neiti on valmiina mummunvalloitukseen.
TykkääTykkää