Kuvittele Hartwall-areenallinen, reilu kymmenentuhatta henkilöä. Niin moni nainen tekee vuosittain raskauden keskeytyksen Suomessa. Viidessä vuodessa naiset täyttäisivät Olympiastadionin. Kumppaniensa kanssa he eivät silloin mahtuisi edes Lontoon Wemblylle.

Näin valtava määrä naisia ja miehiä, eikä heitä näy missään. Missä ovat raskauden keskeyttäneet?

Monista elämänkriiseistä on tullut luvallista puhua. Mediassa kerrotaan avoimia tarinoita parisuhdeongelmista ja lapsettomuudesta, työuupumuksesta ja masennuksesta. Yksinäisyyden tai avioeron traumat voi jo jakaa leimautumatta miksikään. Oikeastaan mistä vain voi puhua, mutta ei abortista.

Raskauden keskeytys on tunteisiin käyvä tapahtuma. Jokaisella on siitä mielipide, oli toimenpide koskettanut omaa elämää tai ei. Mielikuvat ovat vahvoja myös keskeytyksen tehneestä naisesta. Naisia syytetään milloin itsekkäiksi ja vastuuttomiksi, milloin tunnekylmiksi. Miehet säästyvät tältä syyttelyltä, vaikka kiistaton osapuoli raskaudessa ovatkin.

Olen työurani aikana tavannut satoja raskauden keskeytystä pohtivia tai sen tehneitä naisia. Ainakin puolessa tapauksista olen saanut tavata myös naisen kumppanin. Vastaanotolla on istunut ihan tavallisia naisia ihan tavallisine kumppaneineen. On koululaisia, opiskelijoita, työssäkäyviä ja työttömiä. On terveitä ja sairaita, ihmisiä erilaisista taustoista. Tavallisia pareja epätavallisen tilanteen edessä.

Lähes jokainen raskauden keskeytystä suunnittelevista toteaa, ettei nyt ole tähän valmis. Niin, valmis mihin? Mihin tekemätön abortti johtaa? Vanhemmuutta voitaneen pitää maailman vaikeimpana ja vastuullisimpana tehtävänä. Kuka olisi oikea henkilö arvioimaan kunkin ihmisen kykyä olla lapselle vanhempi, ellei ihminen itse?

Olen tavannut surullisia, itkuisia naisia ja miehiä. Olen tavannut pareja, joille päätös on yksiselitteisen helppo ja niitä, jotka ovat epävarmoja loppuun asti. Olen tavannut helpotuksesta huokaisevia. Kukaan ei kuitenkaan ole pohdinnalta tilanteen edessä säästynyt. Kaikki laskevat tarkkaan korttinsa ja miettivät, mikä on juuri nyt se siirto, johon pystyy. Moni miettii, minkälaisen turvan ja tulevaisuuden voisivat antaa lapselle, jos omakin elämä on täysin auki ja vailla vakautta.

Useat pareista ovat käyttäneet jotain ehkäisymenetelmää. Kaikki toki eivät ja unohtamisen syitä on yhtä monia kuin raskauksiakin. Jonkun muistin vei alkoholi, toisen kohdalla kondomia ei osattu käyttää ja kolmannella tunteet karkasivat hallinnassa ja jumittivat loogisen ajattelukyvyn. Mikä on kohtuullinen rangaistus unohtuneesta kondomista? Loppuiän kestävä vanhemmuusko, vastuu lapsesta? Entä mikä sanktio langetetaan, jos e-pillereistä huolimatta tulee raskaaksi tai jos kondomi hajoaa, eikä jälkiehkäisykään enää tehoa?

Suomen poliittinen ilmapiiri on muuttumassa entistä aborttikielteisemmäksi nyt, kun puoluejohtaja toisensa jälkeen tuomitsee raskauden keskeytyksen. Abortista keskustellaan mediassa vain moraalin ja etiikan kautta, kuulematta niitä inhimillisiä tarinoita, joita jokaisen keskeytyksen taustalla on.

Kärjistyvä ilmapiiri pakottaa keskeytyksen tehneet entistä visummin näkymättömiin. Hartwall-areenallinen naisia sulkee suunsa leimatuksi tulemisen pelossa joka vuosi. Kymmenentuhatta tarinaa jää kuulematta.

Raskauden keskeytyksiä ei vähennetä lakeja kiristämällä tai mielipideilmastoa jyrkentämällä. Ainoat tavat vähentää ei-toivottuja raskauksia ovat seksuaalikasvatuksen lisääminen, ehkäisyneuvonnan tavoitettavuuden parantaminen, sekä ehkäisyvälineiden helppo saatavuus.

Abortteja on ollut jo faaraoiden ajalla ja niitä tehdään enemmän maissa, joissa ilmapiiri on muita kielteisempi ja lainsäädäntö jyrkempi. Lakeja kiristämällä abortit katoavat kyllä, mutta vain maan alle ja muuttuen naiselle hengenvaaralliseksi. Mihin suuntaan Suomea ollaan kampeamassa?