Ystävä oli pahoittanut mielensä blogipostauksesta, jossa olin kuulemma sanonut olevani vihainen ihmisille, jotka pitävät lapsia itsestäänselvyytenä.

Miten saatan ajatella, että helposti alkunsa saanut lapsi olisi vanhempien mielestä itsestäänselvyys? Enkö ymmärrä, että esimerkiksi hänelle jokainen lapsi on ihme, jonka hyvinvoinnista, turvallisuudesta ja tulevaisuudesta hän vanhempana kantaa hirveää huolta?

Apua, tarkoitukseni ei ole ollut kyseenalaistaa kenenkään äidinrakkautta.

Päinvastoin, juuri äidinrakkauden ilmeisyys tekee lapsettomuudesta niin vaikeaa. Olen tuntenut itseni Tove Janssonin möröksi. Seisoin yksin pimeässä lämpiminä tuikkivien äidinrakkauksien keskellä niin kauan, että aloin lopulta kantaa pimeyttä mukanani.

Oli pakko tarkistaa, mitä oikein olin kirjoittanut. Lapsettomien päivän aatolta löytyi tällainen lause: ”Pistää vihaksi, miten vanhemmuutta pidetään itsestäänselvyytenä.”

Tarkoitan sitä, miten helposti lapsettomuus ilmiönä ja lapsettomat ihmisinä jätetään ottamatta huomioon.

Lapsettomuus jätetään ottamatta huomioon samaan tapaan kuin se, etteivät kaikki ole mieleltään ja ruumiiltaan terveitä, vähintään keskituloisia kantasuomalaisia heteroja. Ei pahalla, vaan siksi, ettei tulla ajatelleeksi. Ja varmaan myös siksi, että on vaikea kuvitella tunteita, joita ei itse ole kokenut.

Ystävä kysyi myös jotain sen tapaista kuin miksi rakennan vastakkainasettelua lapsettomien ja muiden välille.

En koe rakentavani mitään. Se pimeys, missä seisoin mörkönä, oli todellista. Siitä huolimatta, että ystäväni ja perheeni ovat olleet tosi hyviä ottamaan huomioon lapsettomuuteni – niin hyviä kuin lapsettomuutta itse kokemattoman on mahdollista olla.