Olen mainostanut palaavani yhteen New Yorkissa kesällä sattuneeseen asiaan. Siihen, että pelkäsin loukanneeni yhtä kurssikaveria. No nyt palaan.

Tämä liittyy myös edelliseen blogipostaukseeni, jonka otsikko oli Miten otan lapsettomat huomioon nyt kun olen raskaana? Siinä elvistelin, ettei tunnu hyvältä kohkata raskaudesta, jos mukana saattaa olla vasten tahtoaan lapsettomia.

Kohkaamatta oleminen voi kuitenkin olla yllättävän vaikeaa.

New Yorkin -kurssilla kävi näin: Kun reilu kymmenen toisilleen ennalta tuntematonta, eri kulttuureista tulevaa ihmistä viettää päiväkausia yhdessä, ryhmäytyminen aloitetaan universaaleista asioista, joihin tuntuu liittyvän mahdollisimman pieni riski loukata ketään.

Tässä tapauksessa yksi niistä oli mun mahassa oleva vauva. Vauva oli näkymätön ja äänetön kurssilainen, jonka vointia kyseltiin ja jonka kustannuksella vitsailtiin enemmän kuin kenenkään muun.

Pakko myöntää että raskauden osakseen saama huomio hiveli. Ja toisaalta otin asian vähän velvollisuudenkin kannalta. Olen tottunut olemaan uusien sosiaalisten tilanteiden klovni.

En ymmärrä, miten en tajunnut ajatella. Ryhmässä oli toinenkin lapseton.

Onneksi se tuli ilmi jo toisena päivänä, kun S kosketti mun mahaa ja kysyi ”monesko?” Kerroin että ensimmäinen, ja kysyin – niin kuin vasta nyt tajuan aina kysyväni S:n kaltaisilta, yli kolmekymppisiltä afrikkalaisilta naisilta – and how many do you have? None, ei yhtään, S puisti päätään.

Kerroin S:lle hoidoista. Hän kertoi omistaan. Hänen kotimaansa pääkaupungissa oli keinohedelmöityksiä tekevä klinikka, mutta IVF oli pitänyt käydä tekemässä Intiassa. Kallista. Eikä tulosta. Lopulta mies oli kyllästynyt ja ottanut toisen vaimon S:n rinnalle. Nuoremman, jonka kanssa sai pian kaksi lasta. S on 42.

Tunsin itseni totaali-idiootiksi. Tietysti tiesin, että lapsettomuutta on kaikkialla maailmassa. Afrikassa sitä on Eurooppaa vähemmän, koska moni ei lykkää lapsen yrittämistä niin pitkään kuin täällä helposti lykätään, mutta ihan pakosti mun on täytynyt kahdeksan Afrikan-vuoteni aikana tavata tahattomasti lapsettomia afrikkalaisia. Afrikassa vaan on niin paljon lapsia, eikä elämä ole niin ydinperhekeskeistä kuin Euroopassa, että sivullisesta tuntuu helposti siltä, että ihan kaikilla on lapsia.

(Huom, nämä Afrikkaa koskevat rivit ovat karkeita yleistyksiä. Afrikassa on viitisenkymmentä maata. Olen asunut niistä vain kahdessa, ja läheisimmät ystäväni ovat aina olleet suhteellisen hyvin toimeen tulevia, korkeasti koulutettuja kaupunkilaisia, joiden elämä on tosi samantapaista kuin elämä Suomessa.)

S:n kanssa käymästäni keskustelusta lähtien yritin olla lähtemättä mukaan vauvajuttuihin. Se oli kuitenkin vaikeaa, koska vauvasta oli jo tullut ryhmän turvallinen kestopuheenaihe.

Osaksi siksi päätin pitää kurssiohjelmassa vaaditun harjoituspuheen lapsettomien huomioon ottamisesta. Noin yleensä, kiinnittämättä huomiota siihen, että tässäkin ryhmässä saattaa olla muitakin lapsettomia kuin minä. Se olisi ollut ihan hyvä puhe, ellei se olisi mennyt plörinäksi. Niin kuin kerroin, jäin jumiin omasta elämästäni ruikuttamiseen.

S lähti heti puheen jälkeen vessaan.

Seuraavana aamuna koputin S:n ovelle ja pyysin anteeksi. S näytti hämmästyneeltä. Olin kuulemma koskettanut, en loukannut.

Juteltiin pitkään S:n sängyllä. Ja itkettiin. Meillä oli paljon samoja ajatuksia ja kokemuksia. Vaikka niiden lisäksi oli myös juttuja, joista ei ajateltu samalla tavalla, päällimmäiseksi jäi vahva tunne lapsettomuuden surusta kokemuksena, joka on tosi samanlainen kulttuurista riippumatta – varmaan aika samalla tavalla kuin vanhemmuus, minkä takia raskauskohkaus oli ollut niin luonnollinen ”valinta” ryhmäytymistä vahvistavaksi kestopuheenaiheeksi.