Helena Hiila-O´Brien

Suomalaiset arvostavat perhettä. Suomi on perhepolitiikan kärkimaa. Syntyvyys on eurooppalaisittain korkealla tasolla. Äitiys ja ura on mahdollista yhdistää. Näinhän me uskomme, mutta olemmeko tuudittautuneet siihen, että hyvä tilanne jatkuisi automaattisesti?

Tosiasiassa syntyvyytemme on jo neljättä vuotta laskussa. Tahaton lapsettomuus lisääntyy niin, että 20% naisista ja 25% miehistä jää lapsettomiksi, valtaosa heistä vasten tahtoaan. Mediassa on juttuja joiden mukaan nuoret olisivat niin kulutus- ja elämyshaluisia, ettei aikaa eikä innostusta perheellistymiseen riitä. Joidenkin osalta tämä voi pitää paikkaansa, mutta enemmistö haluaa ensin vakaan elämäntilanteen. Lasten hankkiminen ei ole enää itsestään selvyys kuten omassa nuoruudessani, jolloin opiskelun ja vanhemmuuden yhdistäminen oli vielä tavallista. Nyt opinnot on suoritettava loppuun, työpaikka ja ehkä asuntokin on varmistettava ennen kuin uskaltaa ajatella lasten hankintaa.

Useimmiten ei kuitenkaan ole kyse halusta jatkaa nuoruutta ja vapautta vaan epävarmuus tulevaisuudesta ja huono työillisyystilanne vaikuttavat. Syyt ovat sosioekonomisia. Lapsettomien määrä kasvaa nykyään Suomessa erityisesti vähemmän koulutettujen miesten ja naisten keskuudessa. Niiden perheiden osuus, jotka saavat kolme lasta tai sitä enemmän on myös kutistunut.

Perheettömyys ei vastaa enemmistön toiveita. Väestöliiton vuosittain tekemien Perhebarometrien mukaan suurin osa pitää avioliittoa ihanteellisena elämisen muotona ja enemmistö toivoo 2-3 lasta. Vain pieni vähemmistö ei toivo lasta ollenkaan tai tyytyisi vain yhteen.

Helposti ajatellaan, ettei rahalla ole merkitystä. Monet poliitikot vähättelivät lapsilisäleikkauksen merkitystä perheen arjessa tyyliin ”mitä nyt kymppi merkitsee”. Kymppi kertautuu, jos lapsia on useampia ja mitä heikommassa taloudellisessa tilanteessa perhe on, sitä suurempi on tulonsiirtojen, kuten lapsilisän merkitys. Nyt virheliikettä yritetään korjata verohuojennuksilla. Kuka hyötyy ja kuka jää juuri rajan alle sekoittaa jo ministerienkin päät. Veikkaanpa, että seuraava tai sitä seuraava hallitus ”virtaviivaistaa” verotusta ja tuo lapsivähennys poistuu.

90- luvun lama ei rokottanut syntyvyyttä vaan oikeastaan kävi päinvastoin. Syynä oli vahva perhepolitiikka ja erityisesti kotihoidon tukijärjestelmä. Nyt halutaan tasa-arvon nimissä kaventaa vanhempien oikeutta itse päättää, miten ja kuka pikkulapsia hoitaa. Arviot vaikutuksista lasten hyvinvointiin puuttuvat samoin taloudelliset laskelmat. Pakollinen kotihoidon tukiajan puolittaminen vanhempien kesken lisää kuntien ja valtion menoja, koska päivähoidon ja työttömyysturvan kustannukset kasvavat. Joustot häviävät. Nähtäväksi jää, ryhtyvätkö KELA ja kunnat jatkossa kontrolloimaan hoitaako lasta tosiasiassa se henkilö, joka tukea nostaa.

Perheiden asemaa onkin nakerrettu vuosien varrella. Vähän kerrallaan on tingitty päivähoidon laadusta, koulujen normaalia kulkua vaikeutettu opettajien lomautuksilla, kotipalvelua ei käytännössä ole saanut aikoihin ja nyt vielä etuisuuksia leikataan. Arvostetaanko perheitä oikeasti muutoinkin kuin juhlapuheissa? Kansalaiset osaavat vetää johtopäätöksiä poliitikkojen sanojen ja tekojen välisestä ristiriidasta. Valitettavasti se saattaa näkyä syntyvyyden vähentymisenä edelleen.

Tuntuukin siltä, että maastamme puuttuu perhepoliittinen strategia ja visio. Kuka oikein Suomessa johtaa perhepolitiikkaa? Perheiden asiat jakaantuvat monen ministeriön hallinnonalalle. Kokonaisuus ei ole kenenkään käsissä. Leikkauksia esitetään, perutaan, muutetaan ja korvataan ilman selkeitä laskelmia. Puhumattakaan, että arvioitaisiin miten muutokset vaikuttavat lasten hyvinvointiin. Olisi jo korkea aika perustaa Perheministeriö ja tai koota perheitä, nuoria ja lapsia koskevat asiat valtioneuvostossa yhteen koriin, jos erillisistä ministeriöistä aiotaan luopua kokonaan. Vai haluammeko, että valtiovarainministeriö on tärkein perhepoliittinen viranomainen jatkossakin.

Helena Hiila-O´Brien on Väestöliiton toimitusjohtaja