Terveisiä Filippiineiltä. Tämä on maa, joka on yli kahdenkymmenen taifuunin kulkureitillä vuosittain. Saarivaltio, jossa maa järisee ja vuoret sylkevät tulta. Lähes joka vuosi jokin valtion tuhansista saarista joutuu hirmumyrskyn repimäksi ja hauras infrastruktuuri vaurioituu, tuhannet jäävät kodittomiksi ja pahimmillaan myös ihmishenkiä menetetään.

Muistatteko vielä taifuuni Jolandan viime vuodelta? Marraskuussa 2013 Filippiinien itäosien yli kulkenut taifuuni surmasi jopa 16000 ihmisistä ja vaikutti miljoonien elämään. Taifuunin jälkeensä jättämien tuhojen korjaustyöt jatkuvat yhä. Sähköjä vailla on vieläkin kyliä syrjäisimmillä alueilla.

Kun katastori tapahtuu Filippiinien kaltaisessa kehittyvässä maassa, käynnistyvät kansainvälisten avustusjärjestöjen toimet. Joidenkin aikojen kuluessa katastrofialueelle alkaa virrata väkeä ympäri maailman. Tähän on Filippiineillä totuttu.

Minä suomalaisena rahalipaslahjoittajana, rahankeruuohjelmien edessä nyyhkyttävänä ihmisenä, olen elänyt optimistisessa uskossa, että kansainvälinen avustustyö katastrofialueilla on uskottavaa, merkityksellistä työtä. Nyt kahden viikon ajan kuunneltuani tarinoita kollegoilta on uskoni kyseenalaistettu. Tai ainakin olen hämmentynyt.

Paikalliset katastrofialueilla elävät ihmiset kritisoivat sitä ylimielistä, kaikkitietävää tapaa, jolla suuret, nimekkäät avustusorganisaatiot kohteeseensa saapuvat ja lähestyvät asukkaita. Paikallisia, heidän osaamistaan, kulttuuriaan, perinteitään ei kuulla, eikä kunnioiteta.
Järjestöt ovat itsepintaisesti kiinni omassa eetoksessaan ja toimintasuunnitelmassaan, eivätkä jousta, vaikka tarvetta olisi.

Välillä merkittävintä vaikuttaisi olevan se, mikä järjestöistä saa eniten medianäkyvyyttä ja kenen logo vilahtaa CNN:n uutisissa muita näyttävämmin – näin ajatuksensa puki sanoiksi Jolandan kourista selvinnyt lääkärikollega.

Se, ettei paikallisia kuulla, johtaa siihen, ettei annettu apu ole kenellekään avuksi. Erääseen taifuunista toipuvaan kaupunkiin tuotiin yhden tunnetun avustustusjärjestön toimesta valtava määrä umpinaisia telttoja, vaikka paikalliset asiantuntijat toista yrittivät esittää. Pystytetyssä telttakylässä ei majoittunut kukaan, koska umpinaiset teltat 40 asteen kuumuutessa sadekautena olivat mahdoton asua. Kun järjestöt poistuivat maasta, myivät paikalliset asukkaat teltat eteenpäin.

Paikallisten on myös vaikeaa hyväksyä sitä, että samaan aikaan, kun ihmiset näkevät nälkää ja ovat asunnottomia, asuvat avustustyöntekijät viiden tähden hotelleissa, kuljettavat alueelle rahtikoneilla omat kaljansa ja kolajuomansa, sekä ajelevat isoissa, ilmastoiduissa maastureissaan.

Uutta ei pitäisi rakentaa vanhaa kunnioittamatta. Katastrofista toipuvalle oma kulttuuri, perinteet, tavat ja tottumukset tuovat turvaa, jo pelkästään senkin takia pitäisi jälleenrakennustyössä toimia yhteistyössä paikallisten osaajien ja asiantuntijoiden kanssa. Heillä on tietämys siitä, mikä toimii ja mitä on turha yrittää. Ylimielinen lähestyminen alleviivaa paikallisten uhrikokemusta ja lamaannuttaa hetkenä, jolloin pitäisi olla voimia aktivoitua ja toimia.

Kaikki kuulemani avustusjärjestöjä kritisoineet esittävät saman toiveen ”Please, talk to the local people” – puhukaa paikallisten kanssa.

Hämmentävä toive, ajattelee suomalainen lipaslahjoittaja. Ehkä jatkossa selvitän tarkemmin järjestön toimintapoja ennen kolikkopussin esille ottamista. Suosittelen samaa muillekin.

Kuva: UN Photos