Olen ollut onnekas, koska ei ole ollut oikein mitään vaivoja.
Pahoinvointia oli hitusen alkuraskaudesta, migreenit ovat pysyneet aisoissa kiitos fysioterapian, ja kesäkuun sekainen ja harjoitussupisteleva maha oli pelkkä pari päivää kestänyt stressi/mikälieoire.
Ei siis mitään erityistä.
Tällä viikolla onni kääntyi.
Ensin kävi ilmi, että liki 8v Afrikassa asumista ei tee immuuniksi helteelle. Taloyhtiössämme oli New Yorkin -matkan aikana alkanut julkisivuremontti. Kotona odotti seisova ilma ja tasainen yli 30 asteen lämpötila. Ei ilmastointia – toisin kuin siellä New Yorkissa. Makuuhuoneen tuuletusikkunan saa auki, olkkari/keittiöstä ei ensinmäistäkään läpeä.
Töissä oli viileää, mutta a) jalkoja turvotti ja särki kaikissa muissa asennoissa paitsi seinälle nostettuna ja b) sain kesäflunssan, joka korvasi kaiken työnteon vaatiman aivotoiminnan jomotuksella.
Jo aikaisemmin alkanut jokaöinen käsien ja sormien puutuminen äityi ja jatkuu nyt pitkälle päivään. En tiedä, johtuuko raskauden etenemisestä vai kuumuudesta.
Torstaina todettiin vielä raskausdiabetes, minkä takia piti aloittaa erityisruokavalio.
Neuvolasta tulleen diabetes-puhelun jälkeen tunsin itseni maailman hikisimmäksi tulevaksi äidiksi, sekä kuvainnollisessa että konkreettisessa mielessä.
Menin illalla lääkäriin ja sain viikon sairauslomaa.
Tunsin itseni myös huonoksi työntekijäksi, kunnes perjantaiaamuna sain itkukohtauksen lyötyäni varpaan kynnykseen kolmen metrin matkalla saunankuumasta makuuhuoneesta saunankuumaan vessaan. Kohtauksen rajuus sai tajuamaan, että olen oikeasti sairausloman ja viileän ilman tarpeessa.
Niin pakenin Helsingistä vielä kerran äidin ja isin hupulaiseksi. Ikkunasta käy tuuli, jalat on vaakatasossa, nenäliinapino hupenee ja äiti – kahden diabeetikon tytär – tulkitsee neuvolan ruokaohjeita. (Ne tuntuis olevan tiivistettävissä niin, että jotain on syötävä melkein koko ajan, muttei koskaan mitään kovin hyvää.)
Surkuhupaisaa, että jo juhannuksen jälkeen lähtiessäni ajattelin, että lähden viimeistä kertaa lapsena.
Mutta täällä taas, yhtä lapsena kuin ennenkin. Ikää 39 vuotta ja kolme kuukautta, oman äitiyden arvioituun alkamisajankohtaan huomenna tasan kaksi kuukautta.
Miten opin olemaan äiti, jos en monen vuoden lapsettomuuden jälkeen raskaaksi tullessani osaa edes olla syömättä suklaapatukoita, ellei oma äitini seiso vieressä vahtimassa?
Väestöliiton blogi 
Hassua, mutta ei lapsena oleminen katoa vaikka tuleekin vanhemmaksi. Meillä on 1,5-vuotias poika, mutta silti oman äitini nurkissa taantuminen on jotenkin väistämätöntä. Yhtäkkiä huomaan, että äiti nostaa makaronilaatikon pöytään ja puhtaat pyykit narulle kuivumaan. Ja muutenkin äitiin turvaa eri huolissa ihan yhtä lailla, oli itse vanhempi tai ei. Vaikka tuleekin vanhemmaksi, on silti jonkun lapsi.
Jaksamista sinulle viimeisiin kuukausiin!
TykkääTykkää
Moi Lilli, kiitos viestistä!
Uskon, että lapsen rooli suhteessa omiin vanhempiin säilyy tosi monella (suurimmalla osalla?) tosi pitkään, ja mun lapsuusperheen dynamiikka on aina ollut sellainen, että olisi ihme, jos muuta kävisi.
En pidä lapsirooliani pahana, mutta nyt oman äitiyden kynnyksellä (varsinkin nyt kun tällaiset aika vähäpätöiset vaivat + edessä oleva suuri tuntematon) koettelee jaksamista) huomaan miettiväni, miten(köhän) isoa kasvamista multa vaatii, etten ole aikaisemmin missään ihmissuhteessa ollut roolissa, jossa joutuu jatkuvasti laittamaan toisen tarpeet omien edelle, eikä voi aika ajoin heittäytyä täysin voimattomaksi.
Tuon ajattelemisesta tulee välillä väsynyt ja epävarma olo. Ystävä sanoi lohdutti just pari päivää sitten, että vanhemmuuteen kasvaa pikku hiljaa, ja se on varmasti totta. Silti vähän kauhistuttaa.
Olis kivaa kuulla sun ja muiden ajatuksia tästä.!
TykkääTykkää
Niin ja vielä: mun ajatuksiin vaikuttaa varmaankin myös lapsettomuushistoria. Järjen tasolla ymmärrän, että epävarmuusajatukset on mun luonteelle ja ihan yleisestikin tyypillisiä ja niiden tiedostaminen on tärkeä osa äitiyteen valmistautumista. Silti mun sisään on rakennettu Vauva.fi:n palstojen armottomimpien kommentaattoreiden äänellä ilkkuva yliminä, jonka mukaan odotuksen pitäisi olla pelkkää auvoa, kun sitä on niin epätoivoisesti halunnut 🙂
TykkääTykkää
Meilläkin on ollut taustalla lapsettomuushoidot. Itsekin olin (ja olen edelleen) yllättynyt siitä, kun joskus törmää ajatuksiin ettei lasta epätoivoisesti toivonut voisi myös olla väsynyt ja pettynyt tai ylipäätään kokea negatiivisia tunteita raskauteen, synnytykseen tai lapseen liittyen.
Kun vauvamme oli ihan pieni, puhuimme neuvolassa siitä, minkälaisia tuntemuksia vauvaa kohtaan on juuri sillä hetkellä kun se on syntynyt. Terkkari muotoili asian paremmin kuin olen kuullut kenenkään sanovan: synnytys on niin järisyttävä ja järkyttävä kokemus, etteivät tunteet vauvaa kohtaan välttämättä herää heti synnytyssalissa. Tämä oli mielestäni käsittämättömän vapauttavasti sanottu
Onko sinulla mailiosoitetta, johon voisi lähettää henkkoht viestin?
TykkääLiked by 1 henkilö
On osoite: hilkka.susinen@gmail.com
Viisas terkkari, luulen.
TykkääTykkää
Hello Hilkka pitkästä aikaa!!
Tsemppiä sulle, sulla alkaa jo raskaus kääntyä loppumetreille. Helteet ei helpota asiaa, mutta onneksi paras palkinto on sieltä tuloillaan.
Minä en ole enää raskaana, olen äiti. Tosi onnellinen, tosi väsynyt 🙂 Sydän meinaa pakahtua, kun pikkuista ihailee ja ihmettelee. Silmät kostuvat yhä harva se päivä, vaikka jokunen viikko on jo tytön syntymästä. Loppu hyvin, kaikki hyvin. ❤
TykkääTykkää
Moi Anniina! Hirmuisesti onnea!!!
TykkääTykkää
Kiitos!
TykkääTykkää