Tulen kotiin, vaihdan vaatteet ja lähden lenkille koiran kanssa. Kun tulen takaisin kotiin mieli on virkeämpi ja alan huomata kotona vallitsevan kaaoksen: koiria onkin useita (lue villakoiria, eli koirankarvoja ja pölypalloja), wc-pytty alkaa olemaan harmaa ja pesuallaskin on kaikkea muuta kuin valkoinen. Katseeni etenee olohuoneeseen, jossa joskus musta sohvamme onkin harmahtava ja karvainen. TV-taso on pölyn peitossa ja olkkarin mattokin on vaihtanut väriä. Niin, ei kai tässä muukaan auta… Pakko kai se on kaivaa pölynimuri siivouskaapista ja ryhtyä etsimään huonekalujen oikeita sävyjä; ai että minä INHOAN imurointia!

Kun imuroin, olen kuin pyörremyrsky; pyyhällän menemään eikä silloin kannata häiritä tai kysyä mitään. Kaikki tielleni tuleva lentää kauas tai joutuu imuriin. Imurointi on ainoa kotiaskare jota oikeasti inhoan, ja purankin kaiken inhoni ja muunkin vihani imuroidessani.

Avomieheni tulee kotiin. Minä imuroin vielä. Hän huikkaa minulle moi ja kysyy päivästäni. En vastaa. Avomieheni kurkkaa nurkan takaa ovela virne kasvoillaan ja toteaa: minä kun luulin, ettet sinä imuroi, mitä ihmettä tapahtuu? Silloin minulla menee kuppi totaalisen nurin. Huudan pää punaisena miehelle kaikkea mahdollista kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Sanomisissani ei ole päätä eikä häntää. Mies katsoo minua oudosti ja rupeaa laittamaan ruokaa. Minä jatkan imurointia. Viha oikein kiehuu sisälläni. Puhkun ja puhallan. Kohta olen valmis…

Imuroin viimeisetkin pölypunkit ja laitan pölynimurin takaisin kaappiin. Katson ylpeänä aikaansaannostani. Vedän syvään henkeä ja rauha laskeutuu ylleni. Kävelen keittiöön toivottamaan rakkaani tervetulleeksi kotiin pitkän työpäivän jälkeen. Pyydän anteeksi imurinhuuruista käytöstäni, annan hänelle suukon ja halaamme. Olen iloinen.

Minulla on sellainen huono käyttäytymismalli, josta olen tietoinen mutta en ole vielä pystynyt sitä muuttamaan. Lapsuudenkodissani siivouspäivä oli aina painajaismaista: kaikki olivat vihaisia, tavaroita lensi (tosin matot saatiin aina puhtaaksi) ja huusimme toisillemme. Kun siivous oli ohi, oli myös ilmapiiri putsattu. Tämän käyttäytymismallin olen ilmeisesti ottanut mukaani omaan parisuhteeseeni ja avomieheni on tästä tietoinen. Hän tietää ja ymmärtää tapaani eikä ota nokkiinsa tästä kamalasta tavasta. Hän myös tietää, että kun olen saanut imurin takaisin kaappiin, olen taas oma itseni. Out of sight, out of mind.

Minun ja mieheni yhteisessä kodissa on nyt sellainen kirjoittamaton sääntö: minä en imuroi mutta teen muut kotiaskareen mukisematta. Toki teemme paljon yhdessä ja joskus minunkin on vain tartuttava imuriin. Tämä pääsääntö on kuitenkin toiminut meillä hyvin ja harvemmin joudun enää imurihuudon valtaan. Hyvässä parisuhteessa on myös se ihana puoli, että arkea voi jakaa ja pohtia yhdessä sitä, minkälaisista kotiaskareista kannattaisi luopua oman hyvinvoinnin kannalta 😉