Viboja

Tapasin viime vuonna lyhyesti naisen, jolla on kolme lasta. Se sanoi, että kaikkien luonteet tuntui erilaisilta jo silloin, kun ne oli vielä kohdussa. Sieltä kuulemma säteili erilaista oloa joka kerta. Ja samat vibat olivat jatkuneet myös kohdun ulkopuolella. Esikoinen oli valoisa ja pirskahteleva, keskimmäinen kulmikas ja määrätietoinen ja pienin en muista enää millainen.

Olen miettinyt tuota kohtaamista aika paljon nyt, kun olen alkanut tuntea vauvan liikkeitä niin usein ja vahvasti, että on ollut mahdotonta olla ajattelematta sille jonkinlaista persoonallisuutta.

Tää Lily-Freya-Ruut muistuttaa meidän nuorempaa kissaa. Säteily on yhtä kärsimätöntä uteliaisuutta ja optimismia. Tuntuu hämmentävältä ja ihan mahtavalta, että tällaisen kuoliaaksimurehtijan sisällä voisi kasvaa sellainen tyyppi.

Uskon tuohon viba-asiaan. Oikeasti, ihan täysillä. Toisaalta tuntuu ilmeiseltä, että tässä kohtaa alkaa elämän mittainen ristiriita äidin toiveiden ja lapsen todellisen luonteen välillä.

This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus and tagged by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

2 thoughts on “Viboja

  1. Mä uskon myös, että jokaisesta lapsesta tarttuu jotain myös äitiin. Eli ehkä murehtijan murheet tulevat saamaan vähän positiivista maustetta 😉

    Mutta ihania viboja! Kertakaikkiaan.

    Tykkää

    • Hyvä pointti Keiju, kiitos! Hirveän helposti tulee ajatelleeksi vauvan ja itsen suhdetta enempi niin päin, että mitä vaikutusta itsellä on lapseen. Vaikka toisaalta on myös kaikenlaisia, ehkä aika ruusunpunaisia ja suoraviivaisia, odotuksia siitä, miten äitiys jalostaa omaa luonnetta (kärsivällisemmäksi, anteeksiantavammaksi, uhrautuvammaksi…) niin silti vuorovaikutus toiseen suuntaan ei tule mieleen yhtä lailla automaationa kuin vanhempi-lapsi -suunta.

      Hyvää kesää Keiju, ja lämpimiä ajatuksia!

      Tykkää

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s