Syvänmerensukeltaja

Kuva

Ajauduin vappuaattona sellaiseen intensiiviseen työmoodiin, missä huonoergonominen ihminen kallistaa ylävartalonsa tietokoneen näppäimistön ylle ja maha likistyy pöydän reunaa vasten. Viimeinenkin työkaveri oli jo lähtenyt, kun tunsin jotain.

Olikohan toi vauva? Voisinkohan puristaa mahaa pöytään tarkoituksella, jos sama tapahtuis uudelleen?

Onnistuin hillitsemään itseni. En litistänyt sikiötä, jotta tuntisin elonmerkkejä.

Vappuaattona olin 18. raskausviikon puolivälissä. Sikiön liikkeet on sen jälkeen vähä vähältä lisääntyneet ja voimistuneet. (Vai vaan voimistuneet? Ehkä se liikkui aikaisemminkin yhtä paljon, mutten tuntenut suurinta osaa liikkeistä?) Nyt 24. viikon alussa liikkeitä tuntuu joka päivä monta kertaa päivässä, ja se tuntuu ihan mahtavalta.

Tulen iloiseksi joka kerta, kun tunnen liikkeen. Mikään ei ole koskaan saanut mua yhtä välittömästi yhtä puhtaan iloiseksi. Ihan uskomatonta, että mun mahassa on vauva.

Tiedän, ettei siellä ole kovin paljoa tilaa, mutta mulle tulee silti mieleen syvänmerensukeltaja. Semmoinen luontodokumenteista tuttu sinimustavihreä kuva, jossa räpyläjalkainen hahmo ui ylhäällä häämöttävää valoa kohti. Ja välillä ponnistaa uudelleen pohjasta, silleen hyppii – boing, boing, boing.

Koska mulla ei ole yhtään kuvaa syvänmerensukeltamisesta, tässä kuva tavanomaisemmasta raskauteen liittyvästä aiheesta, nimittäin tänä viikonloppuna vallanneesta pesänrakennusvietistä. (Luulen, että kyse oli vietistä, vaikka voisin koittaa selittää tapahtunutta todellisella tarpeella: me alettiin kasata kotia lähes nollasta, kun muutettiin Suomeen kaksi vuotta sitten, eikä se ole tullut valmiiksi, vaikka pieni onkin).

Susi teki sängyn yläpuolelle hyllyn, jonne voi laittaa romua sitten kun yöpöydän virkaa toimittavista tuoleista pitää päästä eroon, jotta vauvan sänky mahtuu huoneesseen. Perjantaina ennen saunaa tuli pakottava tarve saada hyllyn lisäksi sängynpääty. Sellainen löytyi halvalla Huuto.netistä. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi, ettei se mahdu yhdenkään tuntemani ihmisen autoon, ja että peräkärryn tai pakettiauton vuokraaminen tulee kalliimmaksi kuin itse sängynpääty. Siksi tuntui loogiselta ratkaisulta, että veli pitää valjastaa autoilemaan meidät Espoon perukoille (kiitos), mistä Susi (kantaja, kiitos) ja minä (työnjohtaja) viedään saalis kotiin loppuiltapäivän kuumuudessa yli tunnin kestävällä bussin, junan ja metron yhdistelmällä.

Näin tehtiin. Pääty oli myös asennettava ja päällystettävä isoäidin lapsuudenkodin matolla ennen kuin Susi ehti edes avata hikiolutta.

This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus and tagged , by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s