Ylihuomenna on äitienpäivä. Ensin, huomenna, on elämäni toinen lapsettomien lauantai.
Toinen, sillä vaikka päivää vietetään jo 21. kerran, kuulin siitä ekan kerran vasta viime vuonna. Tai luin. Istuin junassa ja luin Pihlajapuun katveessa -lapsettomuusblogia. Sen kirjoittaja Rowan kertoi aloittaneensa kakkuperinteen: lapsettomien lauantain kakku miehelle ja itselle niin kauan kun heillä ei vietetä äitien- ja isänpäivää.
Yritin silloin miettiä, mitä lapsettomien lauantai sai mut tuntemaan. Ei oikein mitään. Lapsettomuus oli niin läsnä koko ajan.
Olin 38, ja yrittänyt tulla raskaaksi yli kaksi vuotta. Se ei ole pitkä aika, mutta jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Omiin sisuksiini oli kiemurtanut koko ajan otettaan kiristävä ahdistus jo alle vuoden kohdalla. Mitä jos me ei koskaan onnistuta? Milloin aika loppuu kesken? Mitä jos on vielä jotain, mitä pitäisi tehdä, ettei se loppuis?
Tänä vuonna, raskausviikon 19 viimeisenä päivänä, lapsettomien lauantain aatto saa tuntemaan paljon ja monenlaista.
- Helpotusta: se on ohi.
- Syyllisyyttä: me päästiin tosi helpolla.
- Epäuskoa: voiko tää olla totta?
- Surua: alkaa itkettää, kun mietin kaikkia, joilla on paha olla.
- Tuohtumusta: pistää vihaksi, miten vanhemmuutta pidetään itsestäänselvyytenä.
Tuo viimeinen on vaikea. Pitäis jotenkin osata ymmärtää, että tosi monille vanhemmuus on itsestäänselvyys. Vaikka tahaton lapsettomuus koskettaa vähintään joka viidettä lasta haluavaa pariskuntaa plus niitä, joilla ei ole puolisoa, loppuja se ei kosketa. Piste. Ne saa niitä hups vaan, ja ne on enemmistö. Ei ole ihme, että maailma on rakennettu niille, eikä ne useinkaan tule ajatelleeksi, että täällä on muitakin.
Siksi on hyvä, että on ainakin yksi päivä, kun asiasta herätetään isommin keskustelua. Kiitos, lapsettomien yhdistys Simpukka.
Ja lapsettomille: Kiitos. Olette tehneet pahoista päivistä parempia. Pelkästään olemalla mun kaa tuossa yksi viidestä -tilastossa. Puhumattakaan teistä, joihin olen saanut tutustua blogien kautta. Ajattelen teitä joka päivä.
PS: Väestöliitosta pyydettiin mainostamaan niiden järjestämää lapsettomuus-chattia. Teen sen tosi mielelläni. Maksuton chat Suomi24 -palstalla maanantaina 12.5. klo 17-19. Siellä anonyymien chattaajien kysymyksiin vastaamassa lapsettomuuslääkäri ja IVF-hoitaja. Löytyy täältä: http://keskustelu.suomi24.fi/node/12230906
Väestöliiton blogi 
Pistin mainosta chatista omaan blogiin
TykkääTykkää
Kiitos F & kivaa vkonloppua!
TykkääTykkää
❤
TykkääTykkää
❤ takaisin!
TykkääTykkää
Hei!
Kiitokset hienosta blogista! Pidän kovasti kirjoitustyylistäsi. Joissain blogeissa keskitytään pelkästään henkilökohtaisiin kokemuksiin, mutta sinä onnistut kertomaan henkilökohtaisten kokemustesi kautta myös jotain yleisluontoisempaa, muitakin samantyyppisessä tilanteessa olevia koskettavaa. Arvostan myös kykyäsi nauraa itsellesi lämpimällä, ei-pilkallisella tavalla.
Olen lukenut blogiasi jo pitkään, mutta en ole aikaisemmin kirjoittanut kommentteja. Nyt kuitenkin halusin kommentoida, sillä tulin aamulla surumieliseksi eräästä asiasta, jonka uskon sinun ja monen tämän blogin lukijan ymmärtävän hyvin:
Helsingin Sanomien pääuutisena oli tänään se, että suomalaiset suunnittelevat yhä tarkemmin sitä, mihin vuodenaikaan haluavat lapsensa syntyvän. Jutun mukaan lapsia syntyy nykyään eniten kesällä eikä entiseen malliin yhdeksän kuukautta juhannuksen jälkeen. Jutussa oli haastateltu myös odottavaa äitiä, joka kertoi onnistuneensa ajoittamaan raskautensa työnsä kannalta optimaalisella tavalla.
Uutinen muistutti viiltävällä tavalla siitä, miten monelle lapsen saaminen on täysin ongelmaton projekti. Raskaus alkaa heti ensiyrittämällä ja lapsen syntymän pystyy suunnittelemaan kuukauden tarkkuudella. Se tuntuu hirveän epäreilulta. Eräs ystäväni kehtasi jopa harmitella ääneen minulle, lasta tuloksetta yrittäneelle, että hänen toinen raskautensa alkoi kuukautta aiemmin kuin oli ollut tarkoitus. Kuten kirjoitit, valtaosaa suomalaisista lapsettomuus ei kosketa. Helsingin Sanomien toimituksessa tuskin kukaan mietti, kannattaisiko juttua tasapainottaa jonkun lapsettomia ja lapsettomuudesta aiemmin kärsineitä edustavan kommenteilla. Useimmille lukijoille lapsettomuus ei varmastikaan tullut juttua lukiessa mieleen kertaakaan.
Elämä on toki monella muullakin tavalla täysin järjettömän epäreilua, ja omien murheiden suuruus riippuu siitä, kenen murheisiin ne suhteuttaa. Itse yritän suurimman osan ajasta keskittyä niihin asioihin, jotka elämässäni ovat hyvin, mutta aina joskus tekee silti hyvää antaa itselleen lupa surra juuri niitä omia murheitaan, jotka ovat itselle ne kaikkein suurimmat, vaikka ne kunka kalpenisivat vertailussa suureen osaan maapallon väestön murheista. Blogiasi lukiessa voi hetken aikaa antaa maailman pyöriä tämän surun ympärillä, jotta jaksaa myöhemmin taas iloita oman elämän onnenaiheista. Kiitos siitä!
TykkääTykkää
Hei Kettu, kiitos terveisista ja terveisia newyorkilaisesta opiskelija-asuntolasta.
En ole paassyt lukemaan aamun Hesaria (istun ehka maailman huonoergonomisimmassa tietokoneluokassa tavoitteenani saada selville, miten huoneessa toimivaksi luvatun nettiyhteyden voisi oikeasti saada toimimaan. Kakkosprioriteetti on loytaa kauppa, joka on auki tahan aikaan paivasta ja ostaa vessapaperia ja hammastahnaa – ja loytaa sen jalkeen viela takaisin tanne asumukselle. puuh.)
Mutta lyhyesti ajoituksesta: en muista olenko kertonut taalla blogissa, mutta kun me ruvettiin ensimmaisen kerran puhumaan tosissaan lapsen HANKKIMISESTA, Suden suunnilleen ensimmainen kysymys oli, mihin aikaan vuodesta haluaisin lapsen syntyvan. Sinansa ihan validi huoli, silla keskikesa Suden kotimaassa on todella, todella kuuma, mutta se sai mut heti takajaloilleni. Musta oli jotenkin tosi jarkyttavaa, etta toinen ei ollut tullut ajatelleeksi, etta jos lasta alkaa tehda 35+ iassa, se ei valttamatta tule yhta helposti kuin edelliset, jotka Susi ja Suden ex tehtailivat, kun ex oli vahan paalle 20 ja Susikin reilusti alle 30.
…ja yhta kaikki, nuorenakin ajoittaminen voi olla mahdotonta.
Juuri se onkin – ainakin mulle – lapsettomuuden kauheimpia kokemuksia, etta niilla joilla ei ole ongelmia asian kanssa ei ole ongelmia asian kanssa. Vaan kaikki menee just niin kuin mekin haluttaisiin, luonnollisena osana elamaa.
Sen hyvaksyminen, ettei menekaan, on monille (ehka useimmille? vai melkein kaikille?) ihan hirvean vaikeaa. Ja yksinaista. (Vaikka onneksi tietaa, ettei kuitenkaan ole yksin, muiden lapsettomien blogeista on ollut mulle ihan hirveasti lohtua.)
Voimia tielle Kettu! Ja hyvaa kesaa!
Lampimin terveisin,
Hilkka
TykkääTykkää