Yhdeksänkymppinen setäni saattoi rakkaansa haudan lepoon, heitti arkkuun valkoisia ruusuja. Kaikki itkivät. Lähes 30 vuoden pituinen rakkaus maan päällä pysähtyi, kun naisystävä kuoli heistä kahdesta ensimmäisenä.

Pikakelaus 30 vuotta taaksepäin. Mitä silloin tapahtui? Oli mies, kuusikymppiseksi varttunut pitkänhuiskea aikamiespoika, joka asui komeaa taloa mäen päällä. Vapaaksi jäänyt ja ujonpuoleinen, ei ollut kai koskaan vakavasti seurustellutkaan. Oli nainen, kuusikymppiseksi varttunut, ripeä ja näyttävä. Hän jäi leskeksi omaan taloonsa toisella mäellä. Kaksi komeaa taloa olivat yhtä yksinäisiä kuin niiden asukit. Kuiskittiin, että tunteita oli. Jotakin roihusi. Mutta haikailisivatko he loppuelämänsä, katselisivat toisiaan salaa ja kääntäisivät katseen pois? Ei, leskellä oli toinen suunnitelma. ”Minä en yksin aio jäädä”, hän sanoi.

Leski lumosi miehen itselleen, hellän ja hyvän, lämpimän, humoristisen, komean vaaleatukan, minun setäni. Onneksi nappasi. Setäni sai itselleen rakkauden ja elämänkumppanin lähes kolmeksikymmeneksi vuodeksi. He kaksin saivat toisistaan toveruuden ja romanttisen seuralaisen arkeen ja juhlaan, terveisiin ja sairaisiin päiviin. He olivat suloiset yhdessä, minun setäni ja hänen naisystävänsä. Oli matkoja, keskusteluja, harrastuksia, lempeitä puheluita joka päivä.

On ikävä heidän kaksikkoaan.