Tulin ensimmäisen kerran raskaaksi melko tarkkaan kaksikymmentä vuotta sitten. Positiivinen raskaustesti riemastutti ja ihastutti.  Ensimmäisten onnen tunteiden jälkeen mukaan tuli tummempia sävyjä. Raskauden alkuajoilta on jäänyt mieleen keskenmenon pelko ja sen jälkeen suuri huojennus, kun ultrakäynnillä näkyi pieni sykkivä hahmo. Tuona päivänä en voinut olla kertomatta raskaudesta työpaikalla lähiesimiehelleni. Kukaan muu mieheni lisäksi ei vielä tiennyt. Nyt mietin, että olisinpa tuolloin voinut osallistua nimettömänä nettivertaisryhmään ja päässyt jakamaan kokemustani.

Muutoin muistan raskauden alkuajoista erityisesti hajut. Lähikaupassa oli vaikea käydä ostoksilla, sillä jo tuulikaapissa vastaan löi yököttävä lemu. Parvekkeen ovesta sisään tunkeva tupakanhaju kuvotti. Ahdistuin, kun join vahingossa aspartaamilla makeutettua juomaa ja söin maksamakkaraa. Työkaverin kertomat kauhutarinat maksaruokien vahingollisuudesta saivat minut melkein paniikkiin. Tähänkin olisin voinut saada helpotusta, jos netissä olisi ollut tarjolla asiallista infoa raskaana oleville tai olisin voinut osallistua asiantuntijoiden ohjaamaan keskusteluun.

Mieleeni on jäänyt myös ahdistava yksinäisyyden tunne miehen ollessa pitkillä ulkomaan matkoilla. Silloin tekniikka ei mahdollistanut viestittelyä valtamerten ja aikavyöhykkeiden yli kovinkaan jouhevasti.  Olin vasta muuttanut uudelle asuinalueelle enkä tuntenut naapureita. Raskauteen liittyvä väsymys oli niin suurta, etten työpäivän jälkeen jaksanut mennä minnekään. Mietin itsekseni, millainen äiti minusta mahtaa tulla. Kuinka paljon minua olisikaan lohduttanut nettiluento Vauvaonnesta tai helpottanut lukea vanhemmuusvalmennuskurssin aineistoa, josta olisin saanut ymmärrystä siitä, että en ole näiden asioiden kanssa yksin, vaan samoja kysymyksiä ovat pohtineet muutkin tulevat vanhemmat. Tänä päivänä minulla olisi käytössä monta uutta keinoa vähentää ahdistusta ja pelkoani ja yksinäisyyden tunnettani. Voin pitää yhteyttä kaukanakin oleviin ystäviin ja etsiä netistä itselleni ohjattua tukea ja käydä keskustelua muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.

Alun hankaluuksista huolimatta synnytin aikanaan pienen ihanan pojan, joka tänään on jo opiskelija, joka asuu omillaan. Näihin vuosiin mahtuu monenlaisia tunteita, enimmäkseen iloa ja kiitollisuutta. Erityisen kiitollinen olen siitä, miten poikani on kasvattanut minua vanhempana.