Oltiin viime viikko Kööpenhaminassa Suden kanssa. Nyt olen paikkahämmentynyt. Näin käy melkein aina, kun matkustan jonnekin, missä olen aikaisemmin asunut. Ilmiössä on kolme vaihetta.

Yksi: joitakin viikkoja ennen matkaa. Mieleen alkaa putkahdella entiseen asuinpaikkaan liittyviä välähdyksiä. Jostain syystä suurin osa niistä liittyy paikallisliikenteeseen:

Helsinki-takaumissa olen raitiovaunussa ja Kööpenhamina-takaumissa pyöräilen. Macholandiaan en ole vielä koskaan palannut, mutta olen aika varma, että kun aika tulee, ylitän mielessäni yhden tietyn, kotimatkan varrella sijaitsevan kukkulan vanhalla volkkarillani ja näen laakson violetit jakaranda-puut. (Auto on myyty, ja jakarandat kukkivat vain pari viikkoa vuodessa, mutta kotimatka on yhä teoreettisesti kotimatka, sillä Suden asunto odottaa meitä.)

Lapsuudenkodin, opiskelijavaihdon mittaisen Brysselin ja Macholandiaa edeltäneen Afrikan-kodin takaumissa ei ole liikennevälineitä. Bryssel-takaumat liittyvät epämääräiseen vaaleanruskeaan väriin, sateeseen ja majoneesin kanssa syötäviin ranskalaisiin perunoihin, Afrikka1-takaumat taas pölyiseen kosteaan kuumuuteen, vihreisiin puihin ja tietyntyyppiseen sosiaalisuuteen. Lapsuuden lähiössä on aina, aina kesä.

Kaksi: matkan aikana. Entinen asuinpaikka on sekoitus euforiaa ja pettymystä.

Ensimmäisenä yönä on vaikea nukkua, sillä ulkona on kaikki kaivattu, mitä voisi mennä katsomaan, kuulemaan ja haistamaan. Viikossa turistina on kuitenkin mahdotonta saada irti samaa kuin ennen arjessa. Aika pian alkaa tuntua hämmentävältä (ja lopulta henkilökohtaiselta loukkaukselta) miten paikkaa määrittää just se arki, johon voi päästä mukaan vain muuttamalla takaisin.

Tällä kertaa oli erityisen vaikeaa. Kun muutin Kööpenhaminaan vuonna 2001, kuvittelin että asuisin siellä aina. Ja kun lähdin Kööpenhaminasta vuoden 2004 lopulla Herra Pekonin kanssa, luulin että palattaisiin sinne perustamaan perhe. Mutta nyt oltiin Suden kanssa hakemassa mun viimeisiä tavaroita ja menossa perustamaan perhe ties mihin.

Farvel, eli hyvästi, tanskalainen hygge ja lasten kärräykseen sopiviksi rakennetut pyörätiet (yritäpä punkea tällä rotvallin reunan yli). Ja farvel parisuhde minipienillä kulttuurieroilla (ei ne megasuuret nytkään ole, mutta kyllä ihmistä määrittää ihan hirveästi, onko se kotoisin hyvinvointivaltiosta vai ei – eikä aina meidän hyvinvointivaltiolaisten eduksi). Samoin farvel parisuhde niin pienellä kotimaiden välimatkaerolla, että kummallekin tutut asiat ovat aina kohtalaisen lähellä toisiaan.

Kolme: matkan jälkeen. Olo on vähän aikaa ihan mahdoton. Mieli on yhtä aikaa kahdessa paikassa niin pahasti, että kolmanteen muuttaminen alkaa tuntua varteenotettavalta ratkaisulta, vaikka miten tietää, että kotimaan ulkopuolella asumisessa on vaikka mitä huonoja puolia.

Nyt oli pääsiäissunnuntai kello 10 Helsingin itäisessä kantakaupungissa. Koti haisi pinttyneeltä sipulilta ja sen pienuus oli pakko huomata, kun Kööpenhaminasta tuotu mummun vanha lipasto oli laitettava toisen lipaston päälle. Ulkona ei ollut yhtään puuta ja nakkikiska lemusi eltaantuneelle paistorasvalle, vaikkei se ollut ollut auki tunteihin. Mikään ei ollut auki.

Tästä on puhuttu aina välillä, mutta ensimmäistä kertaa tunsin, ettei me ehkä välttämättä jäädä Suomeen.

***

Tänään olin urheilutalon uimahallissa. Saunassa on melkein aina juttelevia ihmisiä. Minäkin juttelen siellä joskus. Vieraille juttelemisesta tulee mieleen se, kun oli pieni ja meni jonnekin mummun kanssa.

Usein saunassa on myös naisia ja lapsia kolmessa polvessa. Tai vaan mummu ja lapsenlapsi. Niille minä en juttele, vaan kuuntelen niiden juttuja.

Mietin, miten hyvä olisi, jos kuuluisi selkeästi yhteen paikkaan. Ja miten hyvä se olisi lapselle sitten, kun se on tullut ulos mahasta. Ja miten elettyä elämää ei kuitenkaan saa elämättömäksi.

Tämmöistä tää nyt on meidän kohdalla.