Professori Urpo Kankaan ehdotus siitä, että aikuisten lasten olisi osallistuttava vanhempiensa hoitokustannuksiin, herätti vahvoja reaktioita. Kankaan mukaan (Ylen uutiset 26.2) varakkaat lapset ovat usein välinpitämättömiä köyhiä vanhempiaan kohtaan. Hän myös rinnasti ehdotuksensa siihen, että vanhempien oletetaan tukevan alaikäisiä lapsia ja puolisoiden oletetaan tukevan toisiaan taloudellisesti.
Esitys on täysin vastoin väestön ja erityisesti ikäihmisten omia toivomuksia. Sen lisäksi se ei huomioi perhesuhteille ominaista auttamista. Sukupolvien välinen apu on tehokkainta ja mielekkäintä silloin, kun se kulkee vanhemmilta nuoremmille.
Sukupolvien ketju-tutkimuksessa olemme vuosina 2007 ja 2012 selvittäneet suomalaisten mielipiteitä vanhusten tukemisesta ja hoidosta. Vastaajina olivat suuriin ikäluokkiin kuuluvat, vuosina 1945-50 syntyneet suomalaiset sekä heidän aikuiset lapsensa. Molempien sukupolven enemmistö, noin 60 prosenttia katsoo, että ikäihmisten taloudellinen tukeminen tulisi olla yksinomaan tai pääasiassa yhteiskunnan vastuulla. Muiden mielestä kyse on molempien vastuusta ja vain harva pitää sitä perheenjäsenten velvollisuutena.
Selvitimme myös näkemyksiä vanhusten hoivaamisesta, kuten peseytymisestä, pukeutumisesta ja syöttämisestä. Noin puolet vastaajista on sitä mieltä, että näidenkin asioiden tulisi olla yksinomaan tai pääasiassa yhteiskunnan vastuulla. Mielenkiintoista on, että aikuiset lapset korostavat perheenjäsenten velvollisuutta hieman enemmän kuin mitä vanhemmat sukupolvet itse tekevät!
Oletus lapsista, jotka viis veisaavat tukea tarvitsevista vanhemmistaan, ei saa tukea. Päinvastoin piirtyy kuva vanhemmista, jotka ennen kaikkea haluavat välttää olevansa ”taakka” lapsille.
On kummallista, ettei perheoikeuden professori tunne perhesukupolville ominaista auttamisen muotoa. Siinä pätee nyrkkisääntö sukupolvissa alaspäin kulkevasta avusta. Vanhemmat panostavat kaikkialla enemmän lapsiinsa kuin nämä heihin. Mikäli ikäihmiset voivat valita, he mieluummin auttavat nuoria kuin odottavat, että nuoret auttaisivat heitä. Tämä ei sulje pois vastavuoroista auttamista tai vähennä lasten kiitollisuutta, vaan tukee sitä.
Toki aikuiset lapset ottavat taloudellisen vastuun iäkkäistä vanhemmistaan ja muista sukulaisista silloin, kun on pakko. Samoin he auttavat tarvittaessa muita sukulaisiaan: Kankaan logiikalla voisi yhtä hyvin esittää, että aikuisten sisarusten on tuettava tosiaan taloudellisesti tarvittaessa.
Suomessa joka toinen suuren ikäluokan edustaja antaa vuosittain taloudellista tukea aikuisille lapsilleen. Yleensä kyse on yli 250 euron summasta. Omia sisaruksia tai iäkkäitä vanhempia autetaan moninkertaisesti vähemmän sekä pienemmillä summilla. Vanhempien apu nuoremmille sukupolville kohdistuu juuri eniten apua tarvitsevaan perheenjäseneen. Työttömyyden tai kodittomuuden iskiessä, perheväkivaltaa paetessa tai muun kriisin ensivaiheissa ihmiset turvautuvat usein ensiksi omien vanhempiensa tukeen. Näin tarjoutuu nopeasti ja joustavasti hengähdystauko, jonka aikana ehtii koota itsensä ja tehdä uusia elämänsuunnitelmia.
Lastensa lisäksi vanhemmat sukupolvet voivat myös luoda läheisiä ja tukevia suhteita lapsenlapsiin. Tutkimusten mukaan juuri läheinen suhde isovanhempiin suojaa pientä lasta ja nuorta ydinperheiden kohtaamien kriisien aikana, esimerkiksi vanhemman työttömyyden aiheuttamalta stressiltä. Näitä läheisiä perhesuhteita on enemmän maissa, joissa on kehittynyt hyvinvointivaltio. Jos isovanhemmat ovat terveitä ja heillä on kohtuullinen eläke, he voivat vierailla usein tai kutsua kylään, jolloin perhesuhteet vahvistuvat.
Siten vanhukset antavat Pohjoismaissa Etelä-Euroopan maita monipuolisemmin tukea lapsilleen ja lastenlapsilleen. Kun vastuu sukulaisten elättämisestä siirretään perheelle, yleensä naisten harteille, kärsivät sen sijaan sekä perhesuhteiden määrä että laatu.
Lähteet:
Väestöliiton blogi 