Hermoheikko

Image

On ilmennyt, että rakenneultran odottelu on kohdallani samanlaista kuin lapsettomuushoitokierrosta seuraavan raskaustestin odottelu. Olen tyyni, kunnes hermoheikko.

Hermoheikkous alkoi välillä keskiviikko-perjantai. Ultra on tämän viikon keskiviikkona, aamulla kello 8.

Huolestuttaa ihan hirveästi. Jos se on kuollut? Tai jos siitä ei ole eläjäksi? Jos meidän pitää päättää, onko siitä eläjäksi?

Uuvuttaa, myös fyysisesti, ja itku tulee helposti. Vielä viikko sitten puhuin lapsesta varmasti tapahtuvana asiana. Nyt olen alkanut sensuroida ajatuksiani ja puhettani.

Kysyin vastikään raskaana olleelta samanikäiseltä kaverilta, saako rakenneultrassa tietää kaiken heti. Vai mennäänkö sieltä kotiin odottamaan puhelinsoittoa tai pahaenteistä kirjekuorta?

Hyvät uutiset oli, että niskapoimun mittauksesta saa heti tietää, onko huolta.

Mutta: ”Verestä otettu seeruminäyte antaa yli 35-vuotiaille herkästi riskilukuja, ja sit tulee eteen se haluaako biopsiaan.” Ja: ”Vaikka se turvotuskin olisi iso, on todennäköistä että kaikki on hyvin.”

Eli jos kaikki on hyvin, saa tietää heti, että kaikki on hyvin. Mutta kuulostaa kohtalaisen todennäköiseltä, että ehkä jommassakummassa tai kummassakin mitatuista asioista (niskapoimu ja verikoe) voi olla jotain pielessä – joko siksi, että jotain on pielessä tai siksi, että kyseessä on väärä hälytys. Jos on häikkää, pitää mennä biopsiaan eli lapsivesipunktioon, missä otetaan vatsanahkan ym. tiellä olevan kudoksen läpi näyte lapsivedestä. Se merkitsee hiukan (käsittääkseni) kohonnutta keskenmenon riskiä ja uutta odottelua ennen kuin saa tietää tuloksen, joka voi olla taas joko väärä tai aiheellinen hälytys.

Kuitenkin tavallaan helpotti, kun selvitin tämän. Yleensäkin mua helpottaa aina, kun selvitän jotain. Kun tiedän suunnilleen, millaisiin vaihtoehtoihin pitää osata varautua, tulee sellainen olo kuin vähän hallitsisi asioita, vaikka sillä ei olekaan mitään merkitystä lopputuloksen kannalta.

Susi ei taas ole ennakkospekuloinnin ystävä. Siinä määrin ei ole, että siltä livahti sanapari, jota se on oppinut välttämään meidän välisissä keskusteluissa. Just relax eli rentoudus nyt.

Tiedän, että S tarkoittaa hyvää, mutta mun mielestä noin sanotaan vain ihmiselle, joka huolehtii turhia. Ei välttämättä just se juttu, jonka rakenneultraa pelkäävä kohta 39-vuotias lapseton nainen haluaa kuulla kahden lapsen isältä, joka on tehnyt lapsensa muistoja kultaavan kauan sitten hiukan päälle 20-vuotiaan supervauvantekijän kanssa.

***

Niskapoimun mittausta ja seerumitestiä kutsutaan yhteisnimellä sikiöseulonnat. Niihin, niin kuin mahdolliseen lapsivesipinktioonkin voisi olla menemättäkin, mutta me ollaan sovittu, että mennään – ja myös siihen punktioon, jos tulokset antavat aihetta.

Aika lähipiirissäni on yksi onnellinen, nykyään teini-ikäinen down-lapsi, jonka vanhemmat vaikuttaa musta ehkä maailman onnellisimmalta pariskunnalta. Mutta en ole oikein selvittänyt itselleni omia ajatuksiani lapsen mahdolliseen vammaan liittyen. Susi on tavallaan vapauttanut mut moraalisista pohdinnoista olemalla selkeä omasta kannastaan siitä saakka kun me puhuttiin lapsesta ensimmäistä kertaa. Siitä tuntuisi väärältä ehdoin tahdoin synnyttää vaikeasti vammainen lapsi.

Millainen vamma on vaikea? Sattuisiko vamma lapseen, fyysisesti ja/tai henkisesti? Olisinko itse valmis vielä kovempaan työhön kuin mitä vanhemmuus muutenkin on? Millaista olisi hyväksyä jo ennen lapsen syntymää, ettei siitä koskaan tule Nobel-kirjailijaa tai aivokirurgia? (Tervettä, luulen.) Mitään näistä en ole tosissani ajatellut, sillä olen alusta asti hyväksynyt Suden kannan asiana, joka on sille niin tärkeä, että sen tahtoa täytyy kunnioittaa.

Mutten ymmärrä, miten osaisin huolehtia tätä asiaa vasta keskiviikona, jos siihen ilmenee aihetta. Sitä, että lapsi pitäisi ottaa pois, jos siinä onkin liika vikaa. Taas: millainen vamma on vaikea?

Suden tahdon selkeyteen vaikuttaa tosi paljon se, että sen kotimaassa vammaiset ovat yhä tiukasti sivuraiteilla. Ei palveluja, ei rahallista tukea, ei juuri mahdollisuuksia olla muuta kuin vammainen, koko elämän. Ja se, että on jo olemassa kaksi sudenpentua, jotka niin ikään asuvat maassa, jossa ei ole sosiaaliturvaa, mainittavia julkisia palveluja tai ilmaisia opiskelumahdollisuuksia. Samoin Suden ikääntyvä äiti, jonka ainoa lapsi Susi on. Samoin ehkä myös me ja meidän mahdollinen yhteinen lapsi taas joskus tulevaisuudessa. Kolmannen lapsen vaikea vamma voisi tehdä elämästä taloudellisesti mahdotonta. Jos ei koko elämästä, niin ainakin vielä vuosia jatkuvasta isän velvollisuudesta pian opiskeluikään tulevia lapsia kohtaan.

Vaikeeta. Rakas lukija, ellei ole jo liian myöhäistä, saattaa olla ihan varteenotettava neuvo katsella sulhaskandidaatteja, joilla ei ole jo lapsia.

PS: Kuvituksessa on stydiä symboliikkaa, mutta väärästä suunnasta. Kuva on otettu Suomenlinnan sisäänkäynniltä merelle ja kaupunkiin päin. Just arjen Helsingin tapaiseen paikkaan en nyt odota pääsyä (ok, no siksikään, että olen täällä jo), mutta äitiys tuntuu taas Suomenlinnan kaltaiselta, saavuttamattomissa olevalta toiselta todellisuudelta.

Ja jälkikirjoituksen jälkikirjoitus 25.3.:

Jos tulit etsimään tietoa, älä luota tähän postaukseen, jota kirjoittaessani olin hiukan ulalla. Lue mieluummin vaikka seuraavat:

This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus and tagged , , by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

15 thoughts on “Hermoheikko

  1. Joko sä rakenneultraa jännität? Hermoa nyt ensin se niskapoimu-ultra siitä alta pois 🙂 Ja koita sitten hengittää ne viikot sinne rakenneultraan.

    Tykkää

    • Moi Janna! Kiitos kommentista. Koitan muistaa hengittää 🙂

      Joo, tajusin tänään aamulla, etten odota vielä rakeneultraa. Opiskelin nimittäin aamulla asiaa thl:n papereista ja tajusin, että tästä ultrasta on vielä vaikea nähdä muita rakenteita kuin sitä, että lapsella on pää. Ja se niskapoimu. Eli vielä lisää odotettavaa. Puuh.

      Päivitin tän bloggauksen aamulla lukemiseni jälkeen, mut se on hävinnyt jonnekin. Harmi, siinä oli vaikka mitä muitakin muutoksia. Koitan kaivaa sen jostain.

      Tykkää

  2. Ymmärrän täysin nuo pelot. Nyt sun varmaan vaan kannattaa koittaa pistää aivot narikkaan kahdeksi päiväksi ja sitten vaan suoritat sen ultran. Mullahan on kahdesti hirveät kokemukset sieltä…kyllä niistäkin sitten selviää jos ne eteen tulee. Jos mittaustulos on normaali niin se itsessään on mahtava asia, ne seerumijutut tosiaan heittää herkästi jos ei ole alle kolmekymppinen.

    Tässä viimeisessä raskaudessa joka onnellisesti päättyi, me sit hypättiin koko niskapoimu-ultra yli ja mentiin suoraan siihen istukkanäytteeseen, oli helpompi niin. Mä ajattelen että se biopsia on tosi turvallinen varsinkin ku se Naistenklinikalla tehdään, siellä on superkokeneet lääkärit.

    Tykkää

    • Kiitos. Joo. ja ainakin nyt tuntuu, että se narikkaan laitto voikin ollaa helppoa. Oon maailman väsynein. Päässä ei liikahda mikään.

      Ja miten onkin helpompi ottaa narikkaanlaitto-ohjeita naiskaverilta kuin miespuolisolta 🙂

      Tykkää

  3. Hilkka dearest,

    tuttuja vanhoja ajatuksia, joihin ei oikein mikään järkeily auta. Mulla aikoinaan auttoi vaan se ajatus, että yleensä kaikki menee hyvin (on kuulemma Nalle Puhista, ja sehän se suuri ajattelija vasta onkin!).
    Mutta sehän on fakta: yleensähän kaikki todella menee hyvin. On tilastollisesti PALJON epätodennäköisempää synnyttää se kaksipäinen vasikka tms. kuin ihan normaali vauva. Tilastot on puolellanne varmaan 97/100:sta ja sehän on paljon se, eikö?
    Jotain lohtua, kyseenalaista ehkä, toi sekin, että mikään ei takaa miten elämä menee sen syntymän jälkeen. Ja sehän on just noin. Pakko vaan hyväksyä, että on antanut kohtalolle panttivangin, kun on tähän lapsihommaan lähtenyt mukaan.
    Kaikkea hyvää teille, yleensä kaikki menee hyvin!
    Halauksin,
    J

    Tykkää

    • Kiitos Johanna. Okei… noinhan se on. (Taas sama juttu, helpompi kuunnella tätä järkeilyä naiskaverilta kuin miespuolisolta – sorry S!)

      Tykkää

  4. I feel you, ihan todella. En suostunut juuri kellekään (mitä nyt blogissa hehkutin, oho) kertomaan raskaudesta ennen tuota nt-ultraa, oli vain niin epävarma olo. Me saatiin itse ultrasta normaali tulos, mutta oli sen verran normaalin ylärajoilla, etten mitenkään rauhallisesti öitäni sen jälkeen nukkunut. Verikoe paransi tulosta huomattavasti ja pystyin jo hengittämään.
    Valitettavasti ainakaan omalla kohdallani tuo tulos ei tarkoittanut, että olisin uskaltanut luottaa täysin tulevaan. Ystäväni rauhoitti, että tästä se alkaa, pelkääminen loppuu kun lapsi täyttää 18, eikä oikeastaan vielä silloinkaan. Revi siitä sitten. Tässä pitää vissiin vain opetella sietämään epävarmuutta.

    Meillä tilanne on sama kuin teillä, minä spekuloi viimeiseen asti ja Mies on kategoriasta ”murehditaan sitten kun sille on aihetta”. Välillä ottaa rankasti päähän, mutta toisaalta uskon että se vähän rauhoittaa muakin, en pääse ihan niin pitkälle spekuloinneissani kuin itsekseni. Mies toimii jarruna. Välillä raivostuttavana, mutta elintärkeänä.

    Yritä olla miettimättä liikaa, vaikkei se helppoa olekaan. Muista, että todennäköisesti kaikki menee kuitenkin hienosti.

    Tykkää

    • Ih joo. Mä taas oon kertonut niin tosi tosi monille (kun tää yrityskin on ollut niin laajalti tiedossa), että senkin takia kaiken soisi olevan kunnossa, kun surullisten uutisten jakaminen saman ihmismäärän kanssa tuntuu uuvuttavalta ajatukselta.

      Mutta eihän näihin voi vaikuttaa muuten kuin toivoa parasta.

      Ja mäkin kyllä uskon, että loppujen lopuksi S:n suhtautumistavalla on rauhoittava vaikutus myös minuun. Samoin aikanaan sillä, että se on kokenut vanhemmuuden jo kahdesti, vaikka toisinaan tuntuu että olis kivaa olla yhdessä ekakertalainen.

      Mukavia päiviä sinne!

      Tykkää

  5. Ultrista: nt-ultrassa + seerumiseulassa selviää todennäköisyys Downiin ja 21 trisomiaan mutta ei HUS-ohjeen mukaan muuta. Rakenneuä:ssä taas nähtävillä huulihalkio, kampurajalka.. Me saatiin puhtaat paperit molemmista, mutta kirjoitan siis siksi että älä säikähdä jos kätilö viisaudessaan julistaa ”ettei millään voi varmistaa lapsen olevan terve”.. Siis ihan varovaisesti näin meille kommentoitiin mutta oli aika nuivaa silti… Varmasti asia noin on mutta silti.

    Ja jo nt:saa näkyy vauvan liikuskelua ja isolla mittakaavalla monta monta ruumiinosaa ❤

    Tykkää

    • Moi Anniina!

      Joo olin pihalla kuin lumiukko näissä ultra-asioissa vielä tätä postausta kirjoittaessani (katso vastaus Jannalle yllä).

      Syykin selvisi nyt kun äiti oli käymässä ja kävi läpi paperipinon, missä oli HUS:lta tulleet paperit. Olin lukenut sen ultrapaperin ilmeisesti aika vauhdilla. En ollut esim huomannut, että siinä oli alekkain kaksi ultra-aikaa, tää niskaturvotusultra ja se rakenneultra raskausviikolle 20.

      Eli nyt mahdollinen down (eikö se ole sama kuin 21-trisomnia?)? Ja varmaan tieto siitä, onko sillä esim pää ja kaikki muut tarpeelliset isommat jutut? Ja sitten silloin viikolla 20 muut isot jutut. Ainakaan nuo huulihalkio ja kampurajalka eivät onneksi kuulosta elämää mullistavilta.

      Kiitos myös nuivuusvaroitukselta. Vaikka juu, ei sitä terveyttä varmasti voi millään varmistaa. Kunhan vaan päästäis yli tästä vaiheesta, missä pelottaa että pitää keskeyttää.

      Tykkää

      • Googlasin, ne onkin sama asia joo.. Jotenkin vain tuntuisi, että kun on nyt tässä tätä taivalta taitettu pitemmän polun kautta, niin ei tässä enää mutkia tule matkaan, siis sullakaan. ❤

        Ja jollain tavalla oon nostanut kädet pystyyn jo ajat sitten ja otan vastaan mitä tuleman pitää. Eihän näihin asioihin voi itse vaikuttaa mitenkään.

        Toivottelen mukavaa ultraa.

        Tykkää

      • Mä taas visioin ainakin 1/8-vakavissani sellaista, että mitä jos tästä tuleekin sellasta jojottelua, että tulee keskeytyksen pakko tai keskenmeno ja sitten taas uusia hedelmöityshoitoja, ja sitten taas keskeytyksen pakko tai keskenmeno. Eihän sellasta edes pystyisi vetämään kovin montaa kierrosta tällä iällä (ja psyykellä).

        No mutta joo, ehkä parasta pysäyttää tämä nimenomainen spekulaatiolevy ihan alkuunsa 🙂

        Tykkää

    • Joo, noin jotenkin mäkin koitan sen ajatella.

      Mut ylipäänsä oon kyllä vähän hiiltynyt luonnolle, että miten se on voinut suunnitella tän prosessin sellaiseksi, että niiden raskauden ensi viikkojenkin jälkeen voi tulla keskenmenoja. Sehän on ihan pepusta.

      Eikö evoluutio olis voinut hoitaa, että sit kun on raskaana, voi keskittyä siihen raskaana olemiseen, eikä keskenmenon pelkäämiseen?

      Tykkää

      • Aivan, toivotaan että sulla hellittää pian tuo pelko. Onhan se myös ymmärrettävää kun ei ole tullut raskaaksi sormia napsauttamalla. Mulla oli isoin pelko, etten tuu ikinä raskaaksi. On hirveästi helpottanut viime aikoina sen suhteen, onneksi… 🙂

        Tykkää

      • No nyt meni tähän kohtaan tarkoitettu vastaus jostain syystä tonne ylemmäksi. En tajua tätä systeemiä 🙂

        Tykkää

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s