Kukkuu. Outo olo jatkuu. Kaikki ookoo, mutta olen yhä yllättynyt siitä, miten vähän tuntuu miltään. Siis noin niin kuin henkisesti.
Tunteita on, mutta ne on kuin syvänmeren eläviä, jotka näyttää sumeilta ja joista kuuluu vain vaimea ääni. Ei ole pakottavaa tarvetta päästä niihin käsiksi ja ymmärtää niitä, mutta mietin välillä hajamielisesti, pitäisikö ne nostaa tarkkailtaviksi, vai onko ihan yhtä hyvä antaa niiden nousta ajan kanssa.
Tämä on superluksusta verrattuna siihen aikaan, kun kaikki lapsettomuuteen liittyvä oli niin kovaäänistä, ettei mitään saanut upotettua vaimeaksi. Mietin, olisiko tällainen olo edes mahdollista, ellei tuon ajan ja positiivisen raskaustestin välillä olisi ollut aikaa, kun millään ei tuntunut olevan väliä.
Sain sen mistä luovuin. Tai mistä olin juuri alkanut luopua.
Seuraavan kirjoitin eilen vastaukseksi HP:lle edellisen postauksen kommentteihin. Laitan saman nyt myös tähän:
**
Käsittämättömintä tässä on se sama mikä aikaisemminkin: tuntuu, että kyse on sattumasta. En pysty ymmärtämään, miten näin iso asia voi yhtäkkiä ollakin kunnossa (jos siis on) kun tilanne voisi yhtä hyvin olla täysin päinvastainen. Ja että omalla yrittämisellä, tekemisellä tai tekemättä jättämisellä ei ole mitään vaikutusta siihen, tuleeko raskaaksi vai ei (sillä edellytyksellä, että jaksaa käydä hoidoissa).
Vaikea hyväksyä, että on näin isoja asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Elämässä tapahtuu niin paljon sellaista, mikä opettaa uskomaan, että kun tekee hyvin / oikein / ahkerasti / paljon, niin lopussa kiitos seisoo.
En halua väheksyä sitä, että mulle näyttäisi ainakin tässä vaiheessa käyneen hyvin, tai millään tavalla ruikuttaa. Mutta samalla olo on jotenkin loukkaantunut (maailmankaikkeudelle tms.). Kuvittelen että samantapainen olo voisi olla, jos elämän tärkein ihminen olisi lavastanut oman kuolemansa vitsinä, ja olisin juuri saanut selville että se onkin elossa. Helpottunut ja vihainen samaan aikaan.
Vihainen, koska…? Tähän tarvitsisin kokeneempaa kyökkipsykologia. Saan tunteestani melkein kiinni, mutta en ihan kuitenkaan.
**
Nyt tulee mieleen myös toinen vertauskuva tälle pinnanalaiselle ololle, syksyllä internetissä viraalina levinnyt video, jossa lapsi kuuli pääsevänsä Disneylandiin. Musta ei vieläkään tunnu lapsen kannalta reilulta, että koko maailman piti nähdä reaktio, mutta linkkaan kuitenkin tähän, koska oletan että koko maailma on jo nähnyt.
Väestöliiton blogi 
Moi Hilkka! Kiitos kirjoituksistasi, löysin blogisi silloin kun siitä mainittiin Hesarin kuukausiliitteessä. Taisin ensimmäisenä iltana lukea läpi kaikki kirjoitukset ja vain itkeä yksikseni. En ole juurikaan olostani monen kanssa puhunut ja löysin viimein samanlaista oloa muualtakin.
Meillä on yritystä takana (vasta) vuosi, mutta sitä ennen olen odotellut muutaman lisää, jotta mieheni olisi valmis hankkimaan lapsia. Nimenomaan hankkimaan, siltähän se aikaisemmin tuntui. Ensimmäiset tutkimukset odottavat jo kulman takana, toivon, että olo helpottaisi hieman siinä vaiheessa.
Tänään tuntuu kuin tämä olisi vain julmaa pilaa. Menkat on myöhässä ja testi näyttää negatiivista. Ja ei, en usko että testi näyttää väärin. Kerran aiemmin olen tuudittautunut siihen uskoon ja tiputus oli niin paha, että ostin tällä kertaa sellaisen digitaalisen testin. Mutta kummasti on lopulta helpompaa, kun menkat ilmoittavat tulostaan aikataulun mukaan, niin ei turhia toiveita pääse liiaksi kasaamaankaan.
Ihanaa, että omalla kohdallasi onni kääntyi. Toivottavasti kaikki myös menee hyvin. 🙂
TykkääTykkää
Hei Maria. Kiitos kommentista. En tiedä lohduttaako tämä yhtään, ja olot ja muut jutut menee tietysti kaikilla omalla tavallaan, mutta: itselläni kaikista pahimpana mieleen jäänyt aika oli juuri tuossa vuoden rajapyykin molemmin puolin. Jostain syystä silloin tuntui pahemmalta kuin myöhemmin. Toivottavasti a) saat akuuttiin kamalaan oloon pian helpotusta ja b) koko asia ratkeaa parhain päin mahdollisimman pian. Voimia matkalle ja iso halaus.
TykkääTykkää
Mekin oltiin jo just ja just menossa testeihin ennen kuin testi näytti plussaa. Jos päätitte näin, niin tehkää se rauhallisin mielin. Tämä ei ole mikään ponit of no return, vaan pikemmin askel kohti toiveen toteutumista. Tsemppiä!
TykkääTykkää
Kiitos teille molemmille 🙂 Toivottavasti näin onkin ja olo tästä tasaantuu. Melkolaista aaltoilua tosiaan, kun kuitenkin olen joka kuukausi jaksanut toivoa, josko se kerta olisi erilainen. Ja samalla yritän uskotella itselleni, etten ajattelekaan asiaa.
Noh, joka tapauksessa kohtahan ne tutkimukset jo ovat oven takana. Voi kun voisinkin suhtautua niihin noin positiivisesti, ennemminkin pelkään tuomiota, vaikka tiedänkin sen auttavan todennäköisesti eteenpäin. Tää taitaa olla yleistä lääkärikammoa, kun olen sairastellut tässä enemmänkin (tiedä sitten kuinka se vaikuttaa loppupeleissä raskaaksi tulemiseen). Ja en oo oikeesti näin pessimisti 😉
TykkääTykkää
Maria. älä edes leikilläsi syytä itseäsi pessimistiksi. Lapsettomuudessa syyttää itseään niin monenlaisista asioista. Anna kielteisten ja epätoivoistenkin tunteiden tulla. Onnea matkaan!
TykkääTykkää
”Saat sen mistä luovut”. Tuo on jotenkin hämmentävää -useampia tarinoita olen kuullut, että sitten raskautuu kun jollakin tasolla luopuu siitä yrittämisestä. Mekin tilattiin jo adoptiopaperit ja vaikka toki toive biologisesta lapsesta oli suuri, niin aloin ehkä kääntämään katsetta muihin vaihtoehtoihin. Ja pyrin tietoisesti nauttimaan elämästä sellaisenaan, ilman lasta -matkusteltiin jne. Ja sitten viimeinen pakastealkio tarttui kiinni. Outoa.
TykkääTykkää
Juu, itse koen vähän ärsyttäväksi, että tässä toteutui tällainen klisee. Ja silti samantekevää, pääasia että jotenkin onnistui (kopkop).
TykkääTykkää
Kuvaat Hilkka niin hyvin tunteitasi. Voihan olla, että säästyt isommalta tunnemyrskyltä, mutta ehkä todennäköisempää on, että se on vielä edessä. Tuli mitä tuli, olen onnellinen puolestasi ja uskon, että pärjäät (niiden tunteiden kanssa) ❤ niin paljon sinä olet jo kokenut.
TykkääTykkää
Hei Keiju. Kiitos. Mäkin luulen, että jossain vaiheessa tulee tunnemyrsky. Esimerkiksi kaverini Pikku Karhu (mulle tulee aina nykyään tuosta nimestä myös sun Karhu), joka myös kärsi pitkään lapsettomuudesta, ja sai lopulta vauvan hoidoilla, tunsi tarvetta alkaa lukea lapsettomuusblogeja vasta vauvan synnyttyä. Hän kokee, että hän pystyy käymään omaa lapsettomuusaikasnsa läpi vasta nyt, kun se on turvallisesti ohi, eikä ahdistukseen voi hukkkua. Nyt hän sitten onkin kaikkien meidän blogien himoanonyymiseuraaja. (PK, tule kaapista ja kommentoi, tai alkaa vaikuttaa, että oon keksinyt sut! 🙂 )
Keiju lähetän sulle voimia matkaan ja toivon teille pikaistakin pikaisempaa asioiden ratkeamista.
TykkääTykkää
Olen pohtinut, että varmaankin ensimmäisen ultran odottelu on aika kummallista aikaa lapsettomuushistorian jälkeen. Mutta sehän on kai teillä aika pian?
Mä en pysty uskomaan siihen, että luopumisen jälkeen onnistuu. Se on varmaan vaan sattumaa. Ihmiset varmaan luontaisesti alkaa luovuttaa jossain vaiheessa ajan kuluessa, samalla myös hoidot muuttuvat järeämmiksi ja onnistumistodennäköisyydet sitä myötä kasvavat? Ajan kuluessa ehtii luopua, mutta monet myös onnistua. Toisaalta taas osa ei millään, vaikka kuinka luopuvat.
Hyvää vointia, Hilkka! Eiköhän se muutu vielä paremmaksi, olet sen ansainnut :).
Elelen välillä pää jossain pensaassa ja olin totaalisesti missannut tuon videon. Aika kamalaa…
TykkääTykkää
Ei se varppina aes kulta oo niin, että sitten vasta onnistuu, kun luopuu. Ihan sattumaa tämä oli, niinkuin sanot. Ja nyt jos tää menis kesken, huomaisin varmaan, etten loppujen lopuksi ollut luopunut.
Se taitaa kuitenkin pitää pitää paikkaansa, että luopuminen on monella tapaa itselle armeliaampaa kuin intensiivinen haluaminen. Jotenkin niin, että ”jos luovut, saatat pysyä järjissäsi siihen saakka, että jotain kivaa taas tapahtuu – ihannetapauksessa juuri se eniten toivomasi asia”.
Mutta en kyllä usko tietoisen luopumisen ihmeitä tekevään vaikutukseen. Ainakaan omalla kohdallani. En olis pystynyt, pelkkä ajatus luopumisesta tuntui rikkomukselta omaa syvintä halua kohtaan. Lopulta se jonkinlainen luopuminen, tai kaikesta loitontuminen, kävi jotenkin itsestään.
Ja ehkä tää koko mun luopumispuhe on ihan puppua, vaan munkin kohdalla on ollut kyse siitä lapsettomuudelle tyypillisestä aaltomaisesta surusta, jota esimerkiksi Simpukka korostaa.
Luin sun tyhmästä päivästä. Toivottavasti on jo vähän parempi olo? Hoidot alkaa nyt ja niiden myötä suuremmat mahdollisuudet onnistua. Jaksa, jaksa, jaksa. Voimia ja onnea matkaan!
TykkääTykkää
Ai niin siis joo se varhaisultra on ensi viikon perjantaina, 14.2. Se on myös Suden ja mun ensi tapaamisen viisivuotispäivä.
TykkääTykkää
Jännää lukea fiiliksiäsi sekä muiden kommentteja. Itseltäni tuntuu melko samalta – ei paljon miltään, verrattuna siihen, miltä aina kuvittelin sen tuntuvan (suunnatonta riemua ja niin paljon että siitä repeää kappaleiksi tai jotain vastaavaa). Olen jollain tapaa onnellinen että meillä tämä kesti yli vuoden. Siinä ehti käydä monenlaisia asioita läpi ja olen kasvanut niiden ansiosta myös henkisesti. On erittäin vaikea ymmärtää ja käsittää, että on asioita, jotka eivät vaan millään ole meistä riippuvaisia. Ei tapahdu – ei – ei – ei – ja ei – ja sitten vaan yhtäkkiä tulee se toinen viiva testiin. Mutta on se minun mielestäni myös mielettömän hienoa ja jopa taianomaista tämä ennustettavuuden puute. Olen iloinen, etten saanut tätä helpolla. Tämä prosessi teki minut myös rauhallisemmaksi raskauden edistymisen suhteen. Koska ei näihin voi vaikuttaa, eu kannata myöskään stressata. On ihanaa, että tämän asian kanssa voi olla vaan, ja ei mitään muuta. Iloita hiljaa sisimmillään, heittää miehen kanssa läppää, että onkohan meitä nyt niinkuin kaksi vai kolme, ihmetellä oireiden vähyyttä ja uskoa lujasti että hyvin se menee. Hyvin menee se sullakin menee Hilkka!
TykkääTykkää
Hei Optimisti. Musta olisi hienoa, jos lapsettomuushistoria vaikuttaisi muhunkin niin, että pysyisin rauhallisena koko raskauden ajan. Jotenkin kuitenkin ajattelen, että niin ei käy, vaan muutun jossain kohti täysin hysteeriseksi tyypiksi, jolle on helppoa myydä mikä vaan varokeino, minkä pystyy hiukankaan vakuuttavasti selittämään sellaiseksi, että se turvaa syntymätöntä lasta. En halua, että niin käy (olin aina jotenkin olettanut, että raskaus ei ole mulle mikään big fuss) mutta en olisi yhtään yllättynyt.
TykkääTykkää
Tai siis ennen kun tajusin, etten ehkä tulekaan raskaaksi, olin ajatellut, ettei siinä ole mitään ihmeellistä, enkä olettanut, että se juuri muuttaisi elämää. Raskaus siis.
TykkääTykkää
Vähän kirjoittelin jo aiempaan viestiin aiheesta, mutta päätin vähän vielä jatkaa. Mä kun koin, että me onnistuttiin juuri silloin kuin ei ihan oikeasti pitänyt. Oltiin juuri saatu tuomio, että odottamalla ei parane, tässä lähete ivf:ään ja sitten PANG. Eli juuri kun aloitin stressaamaan, että tämä ei onnistu, päätti luonto toisin.
Vaikka olen suhtautunut kohtuu ”kylmästi” raskautumiseen meidän prosessin aikana, on pään sisällä käyty kovaa pulputusta ja isoja tunteita. Niinpä mullekin oli iso ylläri kun kaikki hiljeni plussan jälkeen. Mulle plussa ei myöskään aiheuttanut läheskään yhtä ”äänekkäitä” reaktiota kuin sen yrittäminen. Voisiko kyse olla siitä, että raskautuminen on kuitenkin loppupeleissä se ”odotusarvo”? Itse koin vaikeaksi mesota aiheesta, joka niin monelle on itsestäänselvyys, vaikkei se itselle olekaan.
TykkääTykkää
Joo O, mä luulen, että munkin päässä toi menee just noin, että ”koen vaikeaksi mesota asiasta, joka niin monelle on itsestäänselvyys”.
On ollut helppoa kirjoittaa henkilökohtaisia asioita lapsettomuuteen liittyen. Monesta syystä. Lapsettomuus on tuntunut niin kamalalta, että mulla on ollut tarve kirjoittaa sitä ulos. Tai ehkä paremminkin itseäni eloon sen keskeltä. Lapsettomuuteen liittyvät negatiiviset ja epätoivoiset tunteet on musta niin ymmärrettäviä, etten ole hävennyt tuoda niitä julki. Ja lapsettomuusblogimaailma on tuntunut turvalliselta, sillä vaikka näitä varmaan lukee jotkut lapsellisetkin, aihe on kuitenkin aika pienen piirin kiinnostuksen kohde.
Raskaus ja äitiys taas on liki puolen Suomen asiantuntijuusaluetta. Jostain syystä koen tähän vaiheeseen liittyvät asiat henkilökohtaisempina (tai siis sellaisina, että niistä kirjoittaminen tuntuu hiukan vaikeammalta) kuin lapsettomuuteen liittyvät. Ainakin toistaiseksi tuntuu siltä.
Blogisi perusteella musta tuntuu siltä, että me saatetaan olla monessa suhteessa samantapaisia tän asian kanssa. Mä ainakin olin ajatellut, että olisin semmoinen riuska no nonsense -odottaja ja äiti, joka ottaa asian osana elämän normaalia kiertokulkua. Sittemmin ilmeni, että raskaus ja äitiys ei biologisesti ajateltuna ollutkaan osa just mun elämän normaalia kiertokulkua – niin mitäs tästä nyt ajattelisin? 🙂
Eli vähän sellainen välivaihe. Katsotaan, mihin tästä asetun. Varmaan jonnekin sen no nonsensen ja numerontekijän välille.
Yritin äsken katsella viime vuosia pikakelauksella. Tulis hauska tv-sketsi, jos ensin näytettäisiin nopeutetussa kuvassa mua lapsettomuusahdistuksissani potkimassa maata eri asennoissa ja ympäristöissä, ja lopulta olisi normaalinopeuksista kuvaa, jossa olisin tosi cool ison mahan kanssa ja kävisin synnyttämässä ruokiksella 🙂
TykkääTykkää
Mulla ainakin tuntui olevan tunteiden osalta alkuraskauden suoja-aika – eli jotenkin alitajuisesti pelkäsi koko ajan että se menee kesken. No ei sitä suurta tunnemyrskyä tullut kyllä myöhemminkään, enemmän se oli sellaista seesteisempää, hiljaa kasvavaa onnen tunnetta. Toivottavasti pääset Hilkka pian kokemaan sen! Ehkä sitten ultrassa, kun saatte jotain konkreettista käteen.
TykkääTykkää
Moi Sakke. Tuo hiljaa kasvava onnen tunne kuulostaa hyvältä. Mäkin ajattelen, että mulle voisi tulla sellainen. Semmoisia mun – ehkä ihmisten yleensäkin – onnet on enimmäkseen ollut. En oikein tiedä, miksi olin ajatellut, että just positiivisesta raskaustestistä tulisi sellainen räjähtävä Beatles-fanikiljunta -tyyppinen onnentunne, kun en ole tainnut kokea sellaista mistään muustakaan.
Pelkään että intensiivisten tunteiden lajeista voisi tulla selkeä pelko ja huoli. Nyt tää alitajuinen suoja-aika vaimentaa myös sellaiset tunteet. (Huoleni on tähän mennessä ilmennyt vain siinä, että olen käynyt pakonomaisesti tarkistamassa Odotan-blogin kirjoittajan varhaisultrauutisia, hän sai plussan suunnilleen samoihin aikoihin, mutta ultra on aikaisemmin).
Miten sinulla tuo selkeä pelko siitä, että jotain menee pieleen – onko sellaista tullut?
TykkääTykkää
Siis varmaan se pelko johtui siitä että parin vuoden luonnollisen yrittämisen jälkeen plussatesti saatiin ensimmäisestä inseminaatiosta. Se tuntui jotenkin liian helpolta…
TykkääTykkää
Supertoimintaa! 🙂
Vielä tarkennus: tuliko se pelko silleen tosi vahvana?
Kun pelkään, että mulle vois käydä just silleen, että kun pääsen tästä tunteiden vaimeudesta, ei vieläkään tule räjähtävää riemua, vaan ihan hillitön pelko.
TykkääTykkää
Ei se pelko mikään lamaannuttava ollut, sellainen taustafiilis vain. Esimerkiksi 18. viikolla yöllä tulleet liitoskivut oli samantien merkkejä keskenmenoista.
Mä olin tavallaan valmistautunut lapsettomuuteen ja hoitoihin, koska olen sairastanut teini-ikäisenä syövän ja saanut sytostaatteja. Meni monta vuotta ettei kuukautisia tullut ollenkaan. Lopulta kun ne tuli ne oli TODELLA epäsäännölliset. Jonkun verikokeen mukaan mun hormonitasot oli sellaiset ettei munasolujen tuottaminen olisi mahdollista. Siinä mielessä ekasta inseminaatiosta (jota ei olisi pitänyt edes verikokeen tuloksen perusteella tehdä) raskautuminen oli pieni suuri ihme.
No kuitenkin, ajattelin että kestän hoidot ja sen epävarmuuden hyvin, koska olin teini-iästä asti siihen ajatukseen totuttautunut. No, eihän se niin mene. Jälkeen päin kun ajattelee niin kyllähän se oli henkisesti tajuttoman raskasta ja se aika ekasta klinikalla käynnistä inseminaatioon on sumun peittämää.
TykkääTykkää
Moi Hilkka!
En ole lukenut muiden vastauksia, saattaa olla että ajatukseni ei ole uusi, mutta kirjoitan kuitenkin.
Ensin mua vähän ärsytti lukea tämä ja edellinen postaus. Nehän ei noudata Hollywood-elokuvan kaavaa. Klassiseen tarinaan kuuluisi, että vaikeuksien jälkeen tulee palkinto, joka saa kaiken hetkessä muuttumaan säkenöiväksi. Sun kuuluisi tuntea pelkästään syvää ja valtavaa onnea ja kiitollisuutta, joka hehkuisi maapallon toiselle puolelle saakka. Kaikki kärsimys on nyt nollattu ja elämä on ihanaa! Ärtymykseeni vaikutti sekin, että itselleni tuli taas uusia pettymyksiä vastaan. Tuli väkisinkin sellainen olo että ”minulle olisi kyllä kelvannut positiivinen raskaustesti”.
Mutta: ihailen älyttömästi rehellisyyttäsi tässäkin. Vaikuttaa siltä, ettet pakota tunteitasi mihinkään suuntaan, etkä pyytele niitä anteeksi, vaan otat ne vastaan sellaisina kuin tulevat. Luulen että se on aika harvinaista ja vaikeaa. Muistan myös omat fiilikseni sen viikon ajalta kun testi näytti plussaa. Olin iloinen ja hämmentynyt, mutta muistan myös ajatelleeni, ettei tunne ollut niin voimakas kuin olin etukäteen kuvitellut. Se ilo ja helpotus ei jotenkin riittänyt täyttämään sitä ahdistuksen, huolen ja surun kaivamaa kuoppaa, minkä lapsettomuus oli ehtinyt kovertaa.
Luulen myös että olet asioiden ytimessä tuossa miettiessäsi elämän sattumanvaraisuutta. Hiljattain joku asiantuntija jossain kommentoi elämän kriiseistä selviytymistä ja sitä, miten toiset ihmiset selviävät niistä ja selvitessään oikeasti vahvistuvat ja kasvavat ihmisinä enemmän kuin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole kriiseihin joutuneet. Sama asiantuntija sanoi, että mm. ihmisen persoona vaikuttaa selviämiseen ja että kyse EI ole mistään tsemppiasenteesta, että ihminen vain päättäisi, että tämä vahvistaa minua. Sen mukaan miten itse muistan ja ymmärrän asian, kyse on juuri sen perustavanlaatuisen elämän sattumanvaraisuuden ja siihen liittyvän julmuuden käsittelystä, jollain tapaa siitä, miten tulee toimeen sen kanssa, että ei ole pahalta suojassa ja että elämää ei voi hallita. Kaikissa kriiseissä on pohjimmiltaan kyse tuosta. Tuosta näkökulmasta on ymmärrettävää, ettei positiivinen raskaustesti ja mahdollinen vauvan syntymä itsessään kuittaa kriisiä ja tee siitä ollutta ja mennyttä. Ehkä se voi jopa ravisuttaa lisää. Mutta arvelen että tuollainen tuntemusten rauhallinen tunnustelu, mitä nähdäkseni teet, on tosi hyvä juttu. Ei ole pakko olla räjähtävän onnellinen, koska tämä ei ole blockbuster-elokuva ja lopputeksteihinkin on luultavasti vielä pitkä matka…
TykkääTykkää
Moi Sara.
Voi ei uusia pettymyksiä. Oletan, että et halua sääliä, joten tämä ei ole sääliä, mutta kurkkua kuristi lukea tuo. Mielettömän epäreilua. Toivon sulle voimia kestää vastoinkäymiset, ja toivon ihan tajuttomasti että ne loppuu heti tai mahdollisimman pian.
Ja voi ei, se sun aiempi raskaus ei siis ollut mikään päivän kestänyt plussa, niin kuin mun heinäkuinen tulos, vaan kokonainen viikko. Siinä ajassa ehtii alkaa uskoa vahvasti. Tuo saa vastoinkäymiset kuulostamaan vielä epäreilummilta. Mutta toisaalta, on varmaan nimenomaan hyvä merkki, että raskaus on alkanut kerran kunnolla? (En tarkoita taikauskoista merkkiä, vaan lääketieteellisesti hyvä, todistaa että potentiaalia on.)
Sitten itsekäs kommentti viestiisi liittyen: Vaikka tunteet onkin vaimeina syvyyksissä, huolestun vähän aina, kun jokin asia muistuttaa, ettei mikään ole varmaa, varsinkaan alkuraskaudessa. Myös sinun viikko-tietosi lähetti aivoihin huolestumissykäyksen.
Toisaalta aivoissa on vakituisesti myös muisto ystävän suunnattomasta ahdistuksesta ja surusta, kun pitkät lapsettomuushoidot päättyivät kuolleiden kaksosten synnyttämiseen viidennen kuun lopulla (en muista viikkomäärää). Saattaa olla niin, että senkin takia uskallan rentoutua täysin vasta tosi myöhään. Juuri äskettäin kolmatta lastaan odottava saman kaveripiirin ihminen totesi, ettei ole uskaltanut koskaan täysin luottaa kaiken sujumiseen ennen kuin raskaus on edennyt yli tuon ystävän silloisen viikkomäärän. (Tarinalla on onnellinen loppu – ja se vahvistaa ikävästi kaikkea stressipuppua – tuolla ystävällä on nykyään kaksi ihan omia aikojaan tullutta lasta.)
Lopuksi panokseni sattumanvaraisuuspohdintaan ja persoonan vaikutukseen: mulla on omassa elämänpiirissäni yksi ihminen, joka minusta tukee tuota asiantuntijalausuntoa. Ystäväni, jonka lapsettomuushoidot päättyivät tuloksettomina, on mielestäni pystynyt suhtautumaan asiaan käsittämättömän (en keksi oikeaa sanaa, kaikki kuulostaa tyhmältä tässä yhteydessä) hienosti ja valoisasti, vaikka on surrut paljon. Olen ajatellut, että tuohon suhtautumistapaan varmaan vaikuttaa syvä uskonnollinen vakaumus, joka hänellä on ollut lapsesta saakka – vahva eletty usko siihen, että mikään elämässä ei viime kädessä ole meidän päätettävissämme.
Sara, ihan varmasti käy vielä hyvin ja te saatte lapsen. Voi kun voisin lähettää sulle jotain balsamia, joka pitää sun olon hyvänä siihen asti, että saatte sen. Lämpimiä, lämpimiä terveisiä.
TykkääTykkää
Kiitos Hilkka, myötätunto välittyy vahvasti sun viestistä ja se tuntuu tosi hyvältä.
Sulle toivon mahdollisimman vähän huolta ja kaikenlaisia hyviä olotiloja! Kuten tiedät, suurin osa raskauksista jatkuu loppuun saakka ja kaikinpuolin hyvin! Ystäviesi kokemukset kuulostavat tosi rankoilta. Huoli on kovin ymmärrettävää mutta harmillista. Mitä tahansa pahaa voi tapahtua koska vaan, jopa yli sen 5 kuukauden, vauvan syntymän jälkeenkin, mutta yleensä ei tapahdu. Jos joskus tulen vielä raskaaksi niin tuskin itsekään pystyn odottamaan huolettomana, mutta toivoisin että en kovasti murehtisi ja pystyisin nauttimaan siitä että nyt on hyvä. Kuten eräs ”läsnäolo-taitoja” opettanut psykologi sanoi ”loppujen lopuksi meillä on vain tämä hetki”.
Yhtä asiaa tekee mieli kommentoida: Ei ole mitään varmuutta siitä että saadaan joskus lapsi. Tuo on ollut mulle selvää alusta alkaen. Se tuntuu surulliselta mutta realistiselta. Ei se kertakaikkiaan ole varmaa kenenkään kohdalla. Ei vaikka miten paljon toivoisi ja uskoisi onnistumiseen tai luopuisi toivosta ja lakkaisi yrittämästä. Jaksaisin tätä aika monta vuotta vielä jos joku voisi luvata että lopulta se onnistuu, mutta eihän sitä voi luvata kukaan, ei biologisesti omaa lasta, ei luovutetuilla soluilla saatavaa lasta, ei adoptiolastakaan. Elämä vain on kertakaikkisen epävarmaa tässäkin suhteessa. Mä toivon kovasti edelleen lasta, mutta en voi mitenkään takertua sellaiseen ajatukseen että aivan varmasti se vielä tulee. Ajatus, josta saan enemmän tukea ja voimaa menee näin: Todennäköisesti (ei aivan varmasti, mutta todennäköisesti) mä tulen jotenkin selviämään ja mulla on mahdollisuus onnelliseen ja rikkaaseen elämään siinäkin tapauksessa että lasta ei tule.
(Korostettakoon varmuuden vuoksi, etten pahoittanut mieltäni kommentistasi vaan ilahduin sun tsempistä.)
Ja tällä hetkellä melko tuoreen pettymyksen jälkeen ja hoitojen lopunkin häämöttäessä mulla on ihme kyllä aika rauhallinen ja tyyni olo. Tällä hetkellä lapsi on mun suurin haave, mutta en ole luottavainen sen suhteen. Sen sijaan juuri nyt olen aika luottavainen että jotenkin tästä selvitään. Ja nautin siitä olosta, että juuri nyt on näin kumman hyvä olo.
Lämpöisiä sumuterveisiä ja kaikkea hyvää myös teille kolmelle(!)!
TykkääTykkää
Totta, kukaan ei voi olla varma koskaan :-(.
Tyyni, rauhallinen ja luottavainen olo kuulostaa just ihailtavalta.
TykkääTykkää
Voi nolous. Mun reaktio omaan plussatestiin oli jokseenkin sama kuin tuolla pikkutytöllä. Ehkä ihan vähän hillitympi. Niin vahvana oli mukana se epäusko, että ei todellakaan voida olla menossa Disn.. tarkoitan raskaana, ja nytkö se muka tapahtuu? Oikeasti?
Saralla oli hyviä pointteja tuossa ylempänä. Elämän epävarmuus, ja miten hienosti se peitetään päivittäisessä elämässä… Meillä on turvalaitteet ja vakuutukset, ja aika helposti voi tuudittautua ajatukseen, että mitään pahaa ei voi tapahtua omassa elämässä. Kun ehkä parempi olisi luottaa siihen, että selviytyy, vaikka ei olisi turvassa.
(Hui.)
TykkääTykkää