Oon joululomalla / ylityövapaalla vanhempieni luona paikassa, jossa huonosti kävelevän iskän ei tarvi miettiä aurausta ja hiekoitusta.
Tältä täällä näyttää auringon noustessa. Ja muutama tunti myöhemmin on lenseää tuulta ja aurinkoa ja grillattuja pikku kaloja. Ihanaa.
Mutta minäpä se vaan katselen ikkunasta alas kalagrillille uupuneena ja huolestuneena kuin väärään vuorokaudenaikaan herätetty vampyyri.
Olin täällä myös vuosi sitten. Siihen aikaan oli välillä ihan hirvee olo lapsettomuuden takia. Nyt kaikesta on tullut tasaisena humisevaa mollia, eikä sillä ainakaan tunnu olevan kovin paljoa tekemistä lapsettomuuden kanssa.
Vähän kuin oisin nalkissa jossain kauhujen Adelen biisissä, missä kaikki on ah niin surkeesti.
Onko olemassa aikuisten murrosikä, josta mulle ei ole kerrottu, vaikka oon lukenut lukion psykan? Sellainen missä pitää vielä kerran oppia hyväksymään, että on monta asiaa, jotka ei ole niin kuin toivoisi, mutta kaikki on silti tarpeeksi hyvin?
Olen tullut tyytymättömäksi itseeni. Häpeän, että olen jumissa tylsässä työssä, jota teen liikaa, vaikkei kukaan käske. Ja sitä, etten saa tartuttua asioihin ja iloittua, vaikka moni juttu on hyvin. Ja olen Sudelle vihainen siksi, ettei se tee mua onnelliseksi, vaikka tiedän että onnellisuus pitää tehdä itse.
Tein netissä puolivillaisen persoonallisuustestin. Tuloksissa lainattiin J.R.R. Tolkienia: not all those who wander are lost.
Tässon kuulkaa jotenkin kyse siitä, että ennen ajattelin just noin. Ja nyt en enää ymmärrä olevani matkalla, ainakin sinne ja takaisin.
Onko muilla kokemuksia siitä, että lapsettomuusahistus muuttuu yleisalakuloksi?
Väestöliiton blogi 
Mä oon vielä tuossa vaiheessa, että ajoittain on ihan hirvee olo lapsettomuudesta. Ehkä mullakin vielä tuo mielen vuoristorata tasoittuu jatkuvaksi alakuloksi. Voisiko se olla tilanteen surullista hyväksyntää?
Saako Hilkka kysyä oletteko suuntaamassa vuoden vaihteen jälkeen IVF:iin? Muistaakseni joskus kirjoitit aiheesta.
TykkääTykkää
Moi Aes. Saa kysyä ja ollaan menossasiigen ekaan ivf:ään. Ajatus tuntuu kyllä aika epätodelliselta.
Ja olin unohtanut, että ivf:ää varten pitää käydä jo edellisessä kierrossa ultrassa – olikohan se nyt päivään 20 mennessä. Tuun täältä lomalta helsinkiin just kierron päivänä 20, joka on perjantai. Lento saapuu 12:20 ja sain ultra-ajan puoli kolmeksi. Pitää toivoa, ettei ole myöhästymistä. Muuten ivf pitää kait lykätä vielä helmikuun kiertoon.
Tästä oloasiasta: on tän pakko voida mennä myös niin, että alkaa tuntua paremmalta eikä vakialakulolta. Eikös ne sano, että lapsettomuudelle on ominaista just mielialojen vaihtelu?
Nyt taas menee paremmin, oon alkanut käydä pitkillä kävelyillä ja lukenut dekkareita. Arjessakin on silleen, että kun on tekemistä, ei niin ajattele mitään. Mua vaan harmittaa, että oon kanavoinut sen tekemistarmon just työhön, mikä uuvuttaa eikä oo hirmu palkitsevaa (paitsi näin ylityövapaiden aikaan kyllä!)
Hyvää joulunodotusta!
TykkääTykkää
On. Mutta sen ymmärtäminen ei tapahtunutkaan käden käänteessä, vaan hiipi vaivihkaa tajuntaan. Päivät kuluivat, välillä parempi olo, välillä onnellinen, kunnes taas kehnona päivänä huomaa, että edellinen sellainen taisikin olla viimeksi eilen. Eikä noina päivinä edes tule ajatelleeksi koko lapsettomuutta kuin hyvin satunnaisesti. Tuntuu jotenkin vaaralliselta, oman pään kannalta. Eikä tähän taida mitään ratkaisuakaan olla.
TykkääTykkää
Hei Anni. Tuo olo nytkin? Voimia! ❤
TykkääTykkää
Lapsettomuusahdistus niinkuin muutkin rankat jutut voi ymmärtääkseni valitettavasti kääntyä ihan oikeaksi masennukseksikin. Minusta ei siis kannata ainakaan ajatella niin, että jatkuva alakulo vääjäämättä kuuluisi asiaan ja pitäisi vain kestää.
TykkääTykkää
Totta. Aattelin, että yritän omalla kohdallani nyt ensin sellaista metodia, että palautan työn sille kuuluvaan aika- ja aivokapasiteettilaatikkoon, ja alan harrastaa liikuntaa ja sosiaalista elämää. Jos se ei auta jossain säällisessä ajassa, hakeudun ammatimaiseen pääapuun, tarvittaessa myös lääke-.
TykkääTykkää
Vaikee tietty ehkä vetää sitä rajaa, että millon on liikaa. Asia mietityttää muakin. Kun onhan se ymmärrettävää että tää tuntuu rankalta. Mutta milloin se luisuu omaksi sairaukseen? No sitä varten on kai omat lääkärinsä, että ne osaa sanoa sen rajan. Maallikkona tuntuis että sellanen jatkuva ilottomuus on jo aikamoinen varoitusmerkki. Että on eri asia olla tästä asiasta jossain määrin ahdistunut ja surullinen, mutta jos viikosta toiseen tuntuu vain kurjalta, eikä väliin mahdu iloisia päiviä oikeastaan lainkaan, niin sitten on jo ehkä liian paha olla. Mietityttää myös se, että ehkä tällä henkiselläkin puolella on periaatteessa hyvä idea tarttua asiaan ajoissa. Mut ei ehkä jaksais, kun on tätä lapsettomuutta ja kaikkea tässä nyt jo… 🙂
TykkääTykkää
Ainakin mulla tähän itsesäälikiukutteluun vähän kuuluu se, että en halua alkaa järjestää ja maksaa vielä hitsin päälääkäreitä tähän kaiken muun järjestämisen ja maksamisen ja lääkäröinnin jatkoksi. Voisko joku muu hoitaa sen sit, jos käy ilmi, että tarviin sitäkin? Huithapelia, myönnän, mutta en ihan oikeesti jaksa miettiä vielä tätä just nyt.
TykkääTykkää
Joo, ton naulan kantaan mäkin edellä tähtäsin.
TykkääTykkää
Saranen, jaksamista ja 75% alennuskuponkeja akupunktiohoitoihin ja hierontoihin ja mahd tarvittaviin päälääkäreihin ja pieniä tonttuja, jotka tilailee tarvittaessa aikoja kaikkiin noihin ja polkee jotain rikshan tyyppisiä kulkuneuvoja ovelta ovelle. ❤
TykkääTykkää
❤
TykkääTykkää
Mä olen huomannut kans, että elämääni on hiipinyt vuosien myötä sellainen pieni alakulo, joka joskus tuntuu voimakkaammalta, mutta enimmäkseen se on yleensä vain sellainen taka-alalla häämöttävä vire, jonka olemassaolon tunnistan, mutta joka ei liikaa hallitse. (Olipa siinä harvinaisen monimutkainen lause, mutta väsyttää enkä jaksa koota sitä nyt fiksummaksi).
Sen alakulon saa sitten voimistumaan erinäiset seikat, kuten esim. väsymys (tadaa, alakuloa on ollutkin tässä ilmassa) ja muut kurjat jutut, kriisit yms. jotka antavat lisää syitä tuntea alakuloa, surua tms. Lapsettomuuteen liittyvä alakulo itsessään on siis nykyään aika hallittavissa, sitä on jo niin tottunut ja vähän turtunutkin (sopeutunut?) tähän kaikkeen. Muut alakulon aiheet siis helposti sitten voimistavat sitäkin tunnetta ja lopputuloksena on usein vain epämääräinen ahdistuneisuus, alakulo, vitutus tai muuta kivaa. Eli itse lapsettomuus on jo aika tuttua eikä siksi enää pahemmin kuohauta, mutta on enemmänkin tullut jo osaksi minua..kuin joku syöpäläinen, jonka kanssa vain yrittää tulla toimeen. Ja tuleekin, muuten elämä olisi vuodesta toiseen aivan liian sietämätöntä.
Tällaista sekavaa pohdintaa tänään, nyt nukkumaan…….
TykkääTykkää
Niin. Onhan tämä kyllä melkomoisen raskas matka. Olen ollut nyt viimeiset kaksi viikkoa ilman sitä koko viimeisen vuoden kestänyttä hevoskuuria hormoneita, enkä enää itke hallitsemattomasti tai tunnekuohahtele siitä ja tästä niin kuin hoitojen aikana. Tuntuu kuin siitä elämästä, kun jatkuvasti otin jotain nappia tai piikkiä tai laskin päiviä ja ravasin ultrissa ja odotin ja toivoin ja pelkäsin ja stressasin, olisi ikuisuus, vaikkeI siitä ole kuin kaksi viikkoa, mutta nyt se tuntuu tosi kaukaiselta aikakaudelta, jota ei halua miettiä. Ja taas ollaan alkupisteessä ja tuntuu aina vain epätodellisemmalta, että minusta koskaan voisi tulla äitiä, vaikka samalla toivon sitä eniten. Pelottaa mennä uusiin hoitoihin, kun en tiedä, jaksanko enää seuraavaa pettymystä. Viimeisimmän otin jo liian raskaasti. Tänään olisi ollut seuraavan hoidon suunnittelukäynti, mutta peruin sen. Haluan nyt levätä ja olla ajattelematta miten seuraavaksi manipuloitaisiin hormonitoimintaani optimaaliseksi ja milloin on oikea hetki millekin toimenpiteelle. Haluan unohtaa koko ongelman, olla niin kuin meillä ei mitään lapsettomuuskapiittelia olisikaan. Ja yritän olla hetken ajattelematta mitä minulla ei ole, vaikka haluaisin ja keskittyä siihen mitä jo on.
TykkääTykkää
Voi Miriam, voimia! On hyvä, että lepäät välillä. Iso halaus.
TykkääTykkää