Minulle sanasta isovanhemmuus tulee ensimmäisenä mieleen oma äidin äitini. Mummo asui lähellä, otti vauvasta asti yökylään, haki tarhasta ja ala-asteikäisenä odotti koulun jälkeen kotona iltapäiväkerhon sijasta. Aikuistuttuani hoitoasetelma kääntyi toisin päin minun käydessä viikoittain halvaantuneen mummoni luona, mutta humpsuttelupäivät, joiksi yhdessä viettämiä päiviämme kutsuimme, jatkuivat.
Apu ja hoiva olivat niin itsestäänselvyys, etten koskaan miettinyt niitä kummankaan velvollisuutena. Tuore tutkimus Sukupolvien välisestä vuorovaikutuksesta kuitenkin osoittaa, että isovanhemmuus nähdään hauskanpidon lisäksi myös ihan oikeana velvoitteena. Tutkimuksen suurista ikäluokista 75 prosenttia oli nimittäin sitä mieltä, että isovanhempien tulee ottaa vastuu lapsenlapsistaan, mikäli lasten vanhemmat eivät siihen syystä tai toisesta kykene.
Lain puitteissa moiseen ei olisi pakkoa, sillä Suomen laki ei aseta mitään oikeuksia tai velvollisuuksia isovanhemmille lapsenlapsiaan kohtaan. Velvollisuuden kokeminen on siis enemmän moraalista ja henkistä – näyttää siltä, että hätätilanteessa voi luottaa mummon ja ukin laittavan eläkesuunnitelmansa uusiksi. Kolikon toisena puolena ovat kuitenkin isovanhemmilta täysin puuttuvat oikeudet, jos esimerkiksi lapsen huoltaja päättää mielivaltaisesti torpata isovanhemmalta lapsenlapsen näkemisen.
Jenkkityyliset oikeussalitaistelut, jossa isovanhemmat vaativat tapaamisoikeuksiaan lapsenlapsiin tuskin sopisivat tänne Suomeen. Ystävän kertoessa perintöriitojen myötä etäiseksi jääneestä Pohjanmaan mummosta muistan kuitenkin itse olla kiitollinen mummolta saamistani opeista – vai tajuaisinko muuten tehdä pannarin uunin jälkilämmöllä?
Väestöliiton blogi 