Jäin vielä miettimään yhtä asiaa, josta keskusteltiin eilen. Tai siis blogikeskusteltiin, eli kommentoitiin peräjälkeen.
HP sanoi: ”Tuntuu, että koko maailma pyörii lapsien ja vanhemmuuden ympärillä ja mä en vain kuulu siihen maailmaan ja epätoivoisesti koitan vakuutella itselleni (ja muille) että munkin elämä on ihan yhtä hyvää ja arvokasta ja plaaplaa.”
Mustakin tuntuu tuolta.
Paitsi että eihän maailma pyöri lasten ja vanhemmuuden ympärillä. Paitsi vanhempien ja lasten maailma. On muitakin maailmoja, mutta ne kutistuu mielessä, kun ajattelee, että just tuohon maailmaan minä haluan. Samalla kutistuu oman lapsettoman elämän arvostaminen.
Luulen, että hyvä ja arvokas elämä jonkun vanhempana vaatii – ainakin aluksi – aika erilaista suhtautumista maailmaan, toisiin, itseen ja omiin odotuksiin kuin hyvä ja arvokas elämä ei-vanhempana.
En oikein osaa sanoittaa tätä, vaikka oon varma, että asia on yksinkertainen. Jotain sellaista kuin että pienen lapsen vanhempana on helpointa olla, jos pitää aika eri asioita siisteinä kuin mitä lapsettoman on mahdollista pitää siisteinä. Eilisessä kommentissani HP:lle kirjoitin näin:
Musta vois olla sairaan siistiä olla astronautti. Yhtä siistiä olis olla äiti. Olla onnellinen astronautti vaatii (luulen) täysin erilaista mindsettiä kuin olla onnellinen äiti.
Astronautin täytyy esimerkiksi ajatella olevansa semmoinen ihminen, jota ei lähtökohtaisesti huoleta, kuivuuko ruumis kasaan jollain avaruuslennolla. Ja koska astronauttina viettäisin pitkiä aikoja yhden naisen näytteenottomatkoilla, varmistaisin onnellisuuden mahdollisuuteni, jos opettelisin pitämään yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Ja toisaalta taas astronautit on kuuluisia hillittömästä promiskuiteetistaan niinä aikoina kun eivät ole yhden astronautin näytteenottomatkoilla – joten parasta pitää mieli avoinna uusille mahdollisuuksille.
Niin että kuka kertois, miten pysytään järjissä silloin, kun on jatkuvasti epävarmaa, pitäiskö lähitulevaisuuden minää ajatella auringonlaskuun singahtavana yksinäisenä seikkailijana vai äitinä?
Edellinen oli kärjistys. Tarkoitukseni ei ole loukata astronautti- tai äitilukijoita. Kaikki astronautit eivät harrasta irtosuhteita. Enkä ole sitä mieltä, että lapsettoman elämän on oltava jollain tavalla extremeä ollakseen arvokasta. En vaan osaa selittää tätä tavanomaisemmalla esimerkillä.
Tätä eli sitä, että tuntuu mahdottomalta osata alkaa elää sitä hyvää ja arvokasta elämää, mitä voisin elää lapsettomana. Tai osata arvostaa jo elämääni lapsettoman elämää. Sen takia, että lapsettomuudessa ja äitiydessä elämän merkitys ja itsearvostus tuntuvat kumpuavan niin eri lähteistä ja just nyt mun on pakko haluta satasella äitiyttä, etten vahingossa unohda haluta käydä hoidoissa.
Tuntuu, että voidakseni rakastaa lapsetonta elämää pitäis unohtaa äitiyden mahdollisuus.
Tässä välitilassa en elä oikein ollenkaan.
Väestöliiton blogi 
Astronauttivertaus on itse asiassa aika hauska, koska astronauttihan viettää pitkiä aikoja nimenomaan siinä välitilassa. Siistiä on valmistautua lähtöön ja itse lähtö ja perille pääseminen, mutta siinä välissä on kuukausikaupalla tyhjää aikaa, jolla ei kai oikein tiedä mitä tekisi. Vähän niin kuin… tiedäthän.
Tunnistan tuon välitilan tunteen niin hyvin. Ja allekirjoitan myös tuon ajatuksen, että luultavasti voidakseni rakastaa lapsetonta elämää pitäis unohtaa äitiyden mahdollisuus. Mutta toisaalta, toiset meistä elävät koko elämänsä siinä välitilassa, riippumatta siitä, mitä oikeasti tapahtuu. Aina odottamassa tai murehtimassa seuraavaa elämänvaihetta. Miksi se muuttuu, kun raskaus alkaa? Vai muuttuuko se vasta, kun lapsi tulee? Muuttuuko se? (riippuu ihmisestä)
Mihin itse päädyin, on että parasta on, jos pystyy irtautumaan kaikista odotuksista ja elämään nykyhetkessä. Voi, mikä klisee. Carpe diem. Sen voi ottaa motokseen matkamuistomyymälän seinätaulun tekstistä tai sitä voi miettiä pari vuotta ja tulla samaan tulokseen.
TykkääTykkää
Hei taas Maija, mun pitää jättää vielä tähän kohtaa tällainen viesti, ettet vaan joudu sellaiseen käsitykseen, että mun äititilitys tuolla alla (tai yllä – riippuu siitä, mihin kohtaan sivua järjestelmä tuuppaa tämän kommentin) oli millään tavalla kohdistettu hyökkäykseksi sinuun tai siihen mitä kirjoitit. Ei ollut, vaan oli ihan näitä ihan normitilityksiä. 🙂 No, ymmärrät kyllä, uskon.
Nyt lopetan täällä interwebissä roikkumisen. Mukavaa iltaa.
TykkääTykkää
Ymmärrän kyllä, ei tuntunut hyökkäykseltä vaan hyvältä keskustelulta! 🙂 Vähän ennen uudelle raiteelle kääntymistä tein itsekin sellaisen ratkaisun työelämässä, joka ei oikein ole järkevä/järkevin mahdollinen perheen kannalta. Minulla tilanne oli sellainen, että koin tulevani hulluksi, jos jäisin siihen vakituiseen äitihautomotyöpaikkaan äitiysvapaaetuineen ja äitihormoneja höyryävine työkavereineen. Vaihtoehtona tarjoutui työ, johon voisin hukuttautua (tarkoitan siis omistautua) ja jossa olen vähän yllättäen (mutta erittäin järkeenkäyvästi) tavannut parikin upean uran tehnyttä naista, jotka ovat syystä ja toisesta jääneet kokonaan lapsettomiksi (toinen teki uran, kun ei saanut lapsia ja toinen teki uran, kun ei halunnut lapsia). Eli kohtalotovereita, mahdollisia. Nyt jäänkin sitten näillä näkymin äitiyslomalle pätkätyöstä, jossa vakinaistamista saisi odottaa vuosia tai ehkä ikuisesti, vaikka olisi töissä koko ajan. Hyvin pelattu.
Mutta olen silti tyytyväinen, koska jos vain pysyn kelkassa, se työ on jotain ihan mahtavaa. Ehkä joskus kaduttaa, kun tulevaisuudessa ei riitä kenellekään – tai sitten ei kaduta!
Kriiseistä olen saanut riittämiin kokemusta jo ennen tätä viimeisintä. Sellaisia, että joku läheinen menettää terveytensä, henkensä tai omaisuutensa. Jonkun määritelmän mukaan kriisi on tienhaara, josta eteenpäin asiat voivat lähteä suuntaan tai toiseen. Se ikään kuin tekee kriisin, että selviytyminen ei ole etukäteen selvää. Ja lopputulos tottakai värittää koko homman, että miten paha se kriisi olikaan. Ei mulla nyt niiin pahoja kriisejä ehkä olekaan ollut, koska olen kuitenkin selvinnyt…. Kaikki on suhteellista.
Ja sitten tuo äitimaailma. Voi olla, että en tule koskaan kuulumaan siihen joukkoon höperöitä mammoja. (tiedän, never say never!) Se on tavallaan surullista, koska tunnen olevani ulkopuolinen raskaudesta huolimatta. Olen omassa kuplassamme onnellinen, mutta sitten tuolla maailmassa, neuvolassa, paikoissa joissa minua sanotaan nimellä ”äiti” ja ihmettelen, kenen äidistä nyt puhutaan… Kenen äiti siis allekirjoittaa tämän paperin? Ai minä? Mikset heti sanonut, että minä? (jos et omatoimisesti ymmärrä siirtyä äiti-identiteettiin, sinne päin tuupitaan aktiivisesti)
Siinä kohdassa olen taas tyytyväinen tekemästäni urakäänteestä, koska työkavereina on tottakai myös naisia, joilla on lapsia. Ja joilla on muutakin elämää, ja muitakin identiteettejä kuin äitiys. Roolimallit, check.
Menikö paasauksen puolelle? ;D
TykkääTykkää
Jee että ollaan vielä kavereita :-). Ja ei mennyt musta paasauksen puolelle.
Hmm. Mun työpaikkaa vois ehkä kutsua ehkä ei äitiyshautomoksi, mutta perhehautomoksi. Pakko myöntää, että usein aattelen, että mulle voisi olla henkisesti parempi olla töissä jossain muualla (sorke työkaverit). Joten nostan sulle kyllä hattua.
Ja joo, tässä äitien yhteenniputtamisessa on epäreilua se, että niitä on tietysti yhtä monia erilaisia kuin lapsettomiakin ja lisäksi kaikki ihmiset ylipäänsä on yksilöitä (surprise) niin ettei yhden hyvä ole toisen hyvä. Mäkin olen ollut onnekas siinä, että olen saanut tuntea tosi erilaisia äiti-ihmisiä. Lapsettomia tunnen kyllä törkeen vähän.
Nyt hyvää pitkää viikonloppua!
TykkääTykkää
Moi Maija. Kiva kuulla susta!
Juu, mulla on sellainen sisustuskaupasta ostettu ilmelä kyltti, jossa lukee RELAX. En muista enää, ostinko sen itse itselleni, vai sainko sen Sudelta lahjaksi. Se ei ole täällä Suomessa mukana, joten ehkä tarviin uuden 🙂
Ajattelen, että tää äitiys/lasta aktiivisesti yrittämisen junnausodotus -välitila on laadullisesti erilainen kuin muut välitilat just siksi, että en keksi muuta välitilaa, jossa vaihtoehto a ja vaihtoehto b olis niin erilaiset. Tietysti sellaisia on, esim. sairauksiin liittyviä, mutta en osaa ajatella niitä omalle kohdalleni, kun ei ole kokemusta (pitäisi kyllä ehkä yrittää).
Vaikea selittää. Tähän asiaan tarrautuminen varmasti liittyy myös siihen, että jos en tule äidiksi, olen ajatellut alkaa tehdä työtä, jota olisi hankala tehdä, jos olisi perhe. En kyllä astronautiksi.
Oho, nyt pitää juosta. Olen hankkinut harrastuksen. Katsotaas, miten kauan jaksan tätä.
TykkääTykkää
Äh, olinkin jo myöhässä harrastuksesta – ensi vuonna paremmalla onnella!
Jatkan siis. Siitä vaihtoehtojen äiti ja ei-äiti totaalierilaisuudesta. Kun musta tuntuu, että ne tuntuis musta totaalierilaisilta, vaikken ajatteliskaan alkaa tehdä työtä, jota olisi vaikea tehdä, jos on pieniä lapsia.
En tajua, miksen osaa selittää tätä yksinkertaisesti. (= tästä alkaa polvelileva ölinä.)
Musta tuntuu siltä, että mun päässä äidin ja ei-äidin välisessä erossa on ainakin yhtä paljon kyse siitä, millaisena itsensä ja maailman näkee kuin siitä mitä voi ja ei voi tehdä.
Seuraavaksi tulee purkaus, joka kuulostaa ehkä ymmärtämättömältä ja/tai loukkaavalta. En sano tätä siksi, että kirjoitan kommenttia Maijalle, joka on vastikään päässyt vaihtamaan puolta (ja uskon Maija, ettet ajattelisi että teen niin, mutta varmuuden vuoksi tässä varmistelen), vaan siksi että tää on keskeinen asia mun päässä tähän vyyhteen liittyen:
Äidit on äitiydessään usein todella raivostuttavia. Ja se kestää vuosia. Ne on menneet äitimaailmaan, eikä näe sieltä ulos. Ihan kaikki, myös tuntemani ihanimmat äitinaiset. Luulen, että se johtuu siitä, että äitiyteen liittyy niin paljon vastuuta, ettei siitä selviä, ellei siirry ikkunattomaan tilaan. Ja siitä, että vastuuseen kettuuntuu niin, että alkaa ajatella, että kärsimyksen palkkana on ookoo pitää vanhemmuutta maailmankaikkeuden normitilana.
En ole varma, haluanko tulla sellaiseksi, että alan pitää äitimaailman juttuja tosi siisteinä.
Ja jos menen tai pääsen äitimaailmaan, miten osaan elää itseni kanssa, kun äitimaailman salaisesta vastustamisesta on tullut yksi minääni koossa pitävistä kulmakivistä viime vuosien aikana?
Oisko joku käynyt läpi samantapaisia ajatuskulkuja? Pikku Karhu?
TykkääTykkää
Paitsi että tietysti loppujen lopuksi kaikki menee hyvin niin kuin on mennäkseen. Ei mua oikeasti huolestuta muu kuin se, etten jaksais milään tätä tyhmää, tyhmää välitilaa. 🙂
TykkääTykkää
Niin, tähän liittyen yksi asia on askarruttanut lähivuosina :D. Jos minusta tulee joskus äiti, niin lähetänkö kaikille joulukortteja, joissa on lasteni kuvia. Toivottavasti en, tai ainakin nyt se tuntuu siltä. Ehkä korkeintaan isovanhemmille ja kummeille, vai mitä?-)
No, ei siinä oikeasti ole mitään pahaa! Näin lapsettomana sitä taas vaan ottaa itseensä niin helposti…
TykkääTykkää
Apua. Mä en oo vuosiin (luultavasti en ehkä ikinä – en oikein muista) lähettänyt joulukortteja. Alkaisinkohan välittömästi lähettää lapsenkuvajoulukortteja?
TykkääTykkää
Hilkka,
mä saan parhaiten kiinni tästä ajatuksestasi: ”äidin ja ei-äidin välisessä erossa on ainakin yhtä paljon kyse siitä, millaisena itsensä ja maailman näkee kuin siitä mitä voi ja ei voi tehdä”.
Tunnistan tuon tosi hyvin. Näin ei-äitinä oman identiteettinsä voi kiinnittää hyvin vapaasti ja vaihtelevasti mihin sattuu huvittamaan: olenko tänään joogaaja, media-ammattilainen, kirkkokuorolainen, vaimo, tytär vai mikä. Voin valita aina kulloiseenkin tilanteeseen kätevimmin sopivan roolin, jonka kautta maailmaa tarkastella, väitellä, ottaa kantaa, vaikuttaa.
Mutta sallitaanko sama äidille? Voiko äiti vaieta lapsistaan ja puhua itsestään aina pelkästään vaikkapa moottoripyöräkerholaisena? Sallivatko äidit sellaisen edes itselleen? Tuntuu joskus siltä, että äidin rooliin kasvetaan ekat vuodet jonkinlaisen ”minä äitinä” -korostuspuheen kautta. Joka hiton ostopäätös, arkirutiini, lomamatka tai työuran liikahdus argumentoidaan äidin roolin kautta. Ei enää ole olemassa asiaa, joka ei äitiyteen linkittyisi. Ja ymmärrän toki, että arki mullistuu, kun siihen astuu uusi ihminen. Mutta eihän naisen autonomia itsenäisenä ihmisenä siitä mihinkään häviä!
Ja just tämä ei-äidin ja äidin puhetapojen ero rakentaa railon kahden ryhmän välille. Äiti puhuu äitiydestään käsin, kun taas ei-äiti jatkaa identiteettipeliään ja etsiskelee seuraavaa siirtoa, jolla autonomiaansa toteuttaa. Ja tuntee (ehkä) surun, kivun, pettymyksen, kun saa tehdä mitä lystää, mutta samalla kaipaa sitä yhtä, joka ankkuroisi paikoilleen. Lasta.
TykkääTykkää
Amen.
TykkääTykkää
Oih, miten mielenkiintoista keskustelua naiset.. Välitilaelämää, sitä juurikin! Nykyhetkessä elämisen tärkeys, niin totta ja niin vaikeaa! Uusia harrastuksia (uutta sisältöä elämään) ja niistä myöhästyminen lapsettomuuden (tai siitä bloggaamisen) vuoksi 😀 😀 😀 !! Vaikeasti ymmärrettävät äidit äitimaailmoissaan ja ihan yhtä vaikeasti ymmärrettävä oma viha-rakkaussuhde äitimaailmoja kohtaan…
TykkääTykkää
Juu, eikä asian ydin muutu mihinkään, vaikka kuinka keskustelisi ja puisi: haluan, en saa, on paha mieli.
Mutta jotenkin sitä tuppaa täyttämään tyhjää puimisella.
TykkääTykkää
Tämä siskoni lähettämä linkki sai mut nauramaan näiden alakulon tunteiden keskellä:
http://www.theonion.com/articles/report-everyone-starting-new-exciting-stage-of-lif,34738/
TykkääTykkää
Ditto, mä näin ton saman kanssa tänään – ja juuri tänään oli kahden kivan kollegan läksiäiset. Oon ollut niistä tosi kiintynyt varsinkin 26-vuotiaaseen miespuoliseen, jolla alkaa nyt uusi elämä johon kuuluu maailmanympärimatkailua ja kaikkea kivaa ja jännää. OI JOS OISIN 26-VUOTIAS MIES! Harkitsisin lasten tekoa noin 20 vuoden kuluttua.
TykkääTykkää
Mielenkiintoista keskustelua! Noista joulukorteista muistui mieleen, että meidän hoitojen joku vaikea vaihe (en edes muista mikä..) osui kerran jouluun ja vakaasti päätin silloin, että yhtään joulukorttia en omista lapsistani tule lähettämään, jos joskus niitä saan. Niin monet itkut tuli silloin itkettyä, kun luukusta tipahteli nauravia tonttuja. Enkä ole lähettänyt. Monia kokemuksia ja tunteita lapsettomuuteen liittyen pystyy ymmärtämään vain toinen samaa kokenut. Ja täytyy myöntää, että suuri osa tuskasta unohtuu vuosien mittaan ja sitä uppoutuu äitiyteen Hilkan kuvailemalla tavalla, eikä muista huomioida lapsettomia samalla tavalla kuin aikaisemmin. Voimia välitilaelämään!
TykkääTykkää
Hei Hulmu. Unohdus kuulostaa ihan älyttömän ymmärrettävältä ja hyvältä. Onkohan siinä eroja ihmisest riippuen, että jotkut unohtaa vähän enemmän / nopeammin kuin toiset? Mä luulen, että itse kuuluisin niihin, jotka unohtais mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti. Mutta vielä ei olla siellä – kiitos voimista!
TykkääTykkää