Ihmeistä suurin

”Kerro taas äiti siitä, kun minä synnyin.” Pyytää lapseni, kun katselemme yhdessä hänen vauvakuviaan. ”Mitä sä äiti silloin ajattelit?” Mitäkö ajattelin, miten tuohon vastaisin?

Reilut kahdeksan vuotta sitten elin elämäni sekä ihanimpia että kamalimpia hetkiä – lapseni syntyi sokeripaketin kokoisena, huonokuntoisena ja elottomana. Koko suku pidätti hengitystään. Keskosuus vaikuttaa sekä lapseen itseensä, hänen vanhempiinsa sekä kaikkiin lapsen läheisiin ihmisiin. Siitä alkoi taistelumme ensin eloonjäämisen puolesta ja myöhemmin oikeudesta kasvaa omaa tahtia. Pienenä keskosena syntyneen lapsen kasvu on erityislaatuista ja vaatii niin vanhemmilta kuin ammattikasvattajilta ymmärrystä, omanlaista suhtautumista sekä oikeanlaista asennetta.

On aivan selvää, että keskosuus voi vaikuttaa kehitykseen, sillä olisihan lapsen pitänyt olla vielä pitkään äidin kohdun suojissa. Lapsi syntyy siis keskeneräisenä. Joillekin keskosille tulee kehitysongelmia, toisille taas ei. Onneksi lääketiede on mennyt tässä kohtaa eteenpäin huimaa vauhtia.

Meille niitä kehitysongelmia tuli, mutta niiden kanssa pystyy elämään. Säännölliset kehitysseurannat, palaverit ja toimintaterapia ovat meille hyvin tuttuja. Myös taisteleminen oman lapsen oikeuksien puolesta on tuttua.

Taistelu lapsen oikeuksien puolesta ei näytä loppuvan koskaan. Olen sitä mieltä, että vähempikin taistelu riittäisi. Jokaisen lapsen kehitys on ainutlaatuista ja jokaisella on omat kehittämiskohtansa sekä vahvuutensa. En tiedä, millaista elämä olisi voinut muutoin olla – minulle tämä on ollut ihan normaalia.

Tänä päivänä lapseni voi hyvin, käy koulua ihan normaalisti ja on löytänyt omat vahvat aineensa. Viimeksi ihailin sitä, kun hän uimaharkoissa sukelsi 12 metriä. Mieleeni muistui lääkärin lausahdus vastasyntyneiden teho-osastolla: Voi olla, että pojasta ei tule urheilijaa, sillä keuhkot ovat olleet syntymähetkellä niin kehittymättömät…”. Aivan sama mulle, ajattelin silloin ja ajattelen nytkin.

Ja koska hän pystyy sukeltamaan pitkän matkan… ei ne keuhkot ihan tohjonakaan voi olla.
Mitä siis vastasin lapselleni? Mitä ajattelin? Vastasin rehellisesti: Minä pelkäsin! Pelkäsin, miten sinun käy, pelkäsin, että en saisi sinua syliini tai etten saisi sinua koskaan kotiin. Ja jatkoin, että olen niin äärettömän onnellinen ja kiitollinen kun olet siinä nyt.

Nyt tokaluokkalainen rientää omiin touhuihinsa hymyssä suin. Hän on ihmeistä suurin – ainakin meille kaikille hänen elämäänsä seuraaville läheisille.

Marraskuun 17. päivä on omistettu kaikille niille lapsille, jotka ovat syntyneet joko liian aikaisin tai liian pieninä. Esimerkiksi Keskosvanhempien yhdistys, Kevyt ry, järjestää tapahtumia eri puolilla Suomea.

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s