Ei mitään

Tein eilen jotain, mitä en ole aiemmin tehnyt pian kolme vuotta kestäneessä raskautumisyrityksessämme: En mitään.

Ovulaatiotesti oli positiivinen. Heitin sen roskiin, lähdin töihin ja töistä teatteriin ja teatterista ystävän kanssa riekkumaan viinilasin äärelle. Kotiin tullessani Susi oli jo nukkumassa (kun laitoin käden sen ympärille, tunsin jotain karvaista sen rintaa vasten – Iggy). Ja tänä aamuna lähdettin aikaisin kouluun ja töihin.

Window of opportunity closed for this month, thank you.

(Halusin tehdä ovulaatiotestin saadakseni tietää, olivatko kehooni kahdessa peräkkäisessä kuukautiskierrossa tuupatut hormonit vaikuttaneet ovulaation ajankohtaan. Ovat kai, sillä kun tein testejä muutamassa kierrossa ennen hoitojen aloittamista, testi oli aina positiivinen kierron päivänä 15. Nyt se oli positiivinen jo päivänä 10, eli aika lailla samassa aikataulussa kuin hormonien kanssa.)

This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus and tagged , , , by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

5 thoughts on “Ei mitään

  1. Niin totaalisen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa. Siinä vähän niinkuin palaa aikaan ja itseensä ennen hoitorumbaa. Aion tehdä itse täysin samoin jos nyt ei nappaa.
    Tänään siis siirretty yksi alkio mahanpohjaan kaivautumaan.

    Tykkää

  2. Moi molemmille. Ja Epan alkiolle hirveesti tsemppiä!

    Joo tää ei-rakastelua-kellon-mukaan tuntui tosi helpottavalta. Vaikka pakko myöntää, että päivän aikana asia kävi mielessä monta kertaa – silleen ”apua, menetetty mahdollisuus”. Ja mietin, olisko tää Sudenkin mielestä hyvä asia, jos se tietäisi (mutten halunnut kysyä, koska kysyminen olisi niin helposti sisältänyt sitä kelloseksin odotusta). Eilen illalla lopulta kerroin, ja Susi oli yhtä lailla helpottunut.

    Muuten päätös pitää taukoa on ollut yllättävän rankka. Toivoin juuri tuota Epan mainitsemaa paluuta aikaan ennen hoitoja, mutta tätä aikakonetta ei näköjään voi ohjata. Ainakin toistaiseksi oon laskeutunut aikakauteen, jota en tällaisenaan tunne oikein mistään. Oon ihan poikki ja itseinhoinen ja näköalaton ja kauhuissani siitä, miten kaukana toisistamme me Suden kanssa tunnutaan olevan – enkä oikein edes tajua, milloin loitontuminen on tapahtunut.

    Vähän samanlainen olo kuin heinäkuussa ekan hailun positiivisen raskaustestin osoittauduttua sittenkin negatiiviseksi. Paitsi että tää kamala olo on kestänyt pidempään enkä yhtäkkiä osaakaan turvata puolisoon.

    Mutta ehkä vaatii aikansa rauhoittua toisiimme ja löytää jonkinlainen uusi normaali – tai oi jos löydettäisiinkin ei vain normaalia, vaan uusi roihu – ja sitten asiat alkaa näyttää valoisammilta? Miten kauan teillä Hiljainen puutarha kesti? (Vaikka ihmiset ja tilanteet on tietysti erilaisia.)

    Tuntuu niin hullulta, että ihan pienistäkin hoidoista voi päätyä näin tyhmään pettymyksen pöpelikköön. Ehkä olisi toisin, jos en olis pohjimmiltani niin kovasti uskonut siihen, että nää onnistuu? Vaikka ei-uskominenhan se tappavaa oliskin.

    Puuh.

    Tykkää

    • Tiedän myös tuon tunteen, että samaan aikaan herää syyllisyyttä, katumusta, kauhua ja mitä kaikkea, kun vain haluaisi hetken hengähtää.

      Tässä nykyisessä parisuhteessa tosiaan otimme aikalisän lapsitoiveen toteuttamisesta (yrityksestä), sillä voimat ja yhteiset intressit tuntuivat hiipuvan ja etääntymistä alkoi olla ilmassa. Päätös oli minulle vaikeampi, ja ”paussin” (lapsentekopaussin, ei parisuhdepaussin) aikana olin välillä jopa niin vihainen, että pohdin eroakin. Mutta kaikki tunteet ja vaihtoehdot on ehkä hyvä antaa käydä mielessä ja tutnea läpi, sen myötä on varmempi fiilis siitä mitä haluaa. Tajusinkin, että en todellakaan halua erota. Enkä etääntyä yhtään enempää. Jotenkin sitten osasin ottaa sen ajan hyödyllisenä, jopa tarpeellisena meidän parisuhteen kannalta. Löysimme taas toisemme ja suhde syveni. Puolisen vuotta se vaati aikaa.

      Mutta jokainen parisuhde on erilainen, jokaisella on oma historiansa, joka vaikuttaa asioihin. On vaikeaa sanoa mikä auttaisi, kun ei aina tiedä varmaksi omallakaan kohdalla. Minun päätökseen vaikutti varmasti se, että olen jo kerran eronnut lapsettomuushistoriani aikana (josta olen juuri kirjottelemassa postausta). Erokokemus oli niin rankka, että olen valmis mihin vain, ettei parisuhde hajoa ainakaan lapsettomuuteen. Nyt uudessa, onnellise(mma)ssa parisuhteessa haluan ensisijaisesti vaalia meidän suhdetta, jota tärkeämmäksi lapsitoive ei saa mennä. Mutta myönnän, ettei se ole aina helppoa. Eikä se aina onnistu. Mutta yritän.

      Uskon, että etääntyminen, notkahdukset, epävoivo, kiukku ja kaikki muut kurjat tunteet kuuluvat jollain tapaan tähän kaikkeen, sillä onhan lapsettomuus kuitenkin enemmän tai vähemmän kriisi (ja pitkäkestoinen kriisi onkin), joten älä säikähdä suotta. Anna tunteiden tulla ja mennä. Joskus täytyy vähän etääntyä, että voi taas päästä lähelle. Jopa lähemmäs. Ehkä siihen entiseen ei olekaan koskaan enää paluuta, mutta voitte löytää uuden yhteyden ja läheisyyden, joka on entistäkin parempi, sillä yhteisten kokemusten,kriisien ja haaveiden myötä siihen on mahdollisuus. Halaus sinulle ja uskon, että pystytte siihen.

      Tykkää

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s