Uh. Tarkistin just työsähköpostin – niin kuin sunnuntaina ei pitäis.
Sieltä löytyi mahdollisuus, johon tarttuisin ellen olisi tässä tilanteessa.
Semmonen juttu, mitä oon aina halunnut tehdä.
Edellyttäisi valmiutta olla poissa kotoa lyhyellä varoitusajalla x kuukautta kerrallaan.
Sanonko mitä? Voi pyllyn pyllyn pylly.
Eikö me voitais saada lapsi nyt tai saada tietää koska saadaan – tai saada tietää, ettei koskaan saada?
Eikä tällaista että kuukausi toisen jälkeen, vuosi vuoden jälkeen, on oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Koska just nyt saattaa olla se kerta, kun kaikki onnistuu.
Jos se kerta ei koskaan tule, vaikka sanon kaikelle ei, jotta se tulis?
Väestöliiton blogi 
Auch, niin tuttua! Olin vastaavassa tilanteessa vuosi sitten, kun meille tuli tämä ulkomaantilaisuus. Me päätimme silloin tarttua tilaisuuteen, mutta toisaalta en tiennyt silloin miten haluaisimme edes edetä. En kadehdi tilannettasi. Miten voit laittaa tärkeysjärjestykseen hienon mahdollisuuden, tai epävarman mahdollisuuden?! Tsemppiä!
TykkääTykkää
Kiitos O. Ei kai tässä muu auta kun unohtaa kaikki mahdollisuudet toistaiseksi 😦
Tää on muuten esimerkki siitä, miten avoimuus lapsettomuusasiassa ei ole aina järkevää. Sähköpostiin putkahtaneessa mahdollisuudessa oli kyse vasta koulutuksesta, jonka jälkeen pitäisi olla tarvittaessa käytettävissä. Jos kukaan töissä ei tietäisi hedelmöityshoitosirkuksestamme, olisin saattanut tunkea itseni kalliiseen koulutukseen. Nyt ei taida olla paljon tsäänssejä.
Toisaalta koen, että mulle ainoa mahdollisuus on ollut olla avoin. Pääni olisi räjähtänyt, jos ne ihmiset joiden kanssa vietän 40 tuntia viikossa ei tietäisi tästä.
Eikä avoimuudella noin kokonaisuudessaan ole ollut katastrofaalisia seurauksia työelämän kannalta. Työsuhteeni oli aluksi määräaikanen, mutta se vakinaistettiin kesän korvalla, vaikka ainakin osa vakinaistajista tiesi tilanteesta. Että terkkuja vaan esinaiselleni Rauha Karhulle – arvostan todella!
TykkääTykkää
Äh, toi on niin tätä! 😦 Ihan paska tilanne. Mun mielestä ehkä pahinta lapsettomuudessa on, että kukaan ei voi luvata että sitä lasta ikinä saa, vaikka tekisi itse kaiken mitä voi, olisi valmis uhrauksiin ja järjestäisi koko muun elämänsä hoitojen mukaan. Ja sitten toisaalta: (työ)elämää on jäljellä parisenkymmentä vuotta vielä hedelmällisen iän päätyttyä, saapa sen lapsen tai ei. Siihenkin koriin pitäisi panna jotain munia, jotta elämä olisi edes jotenkin mielekästä siinä vaiheessa.
Itse olen ottanut sen linjan, että suunnittelen työasioita esim. vuoden päähän kylmästi sillä oletuksella, että pystyn toteuttamaan ne, ja jos tulisinkin raskaaksi tai muuta, niin sitten vaan peruuttaisin ne. MUTTA mun kohdalla kyse ei ole läheskään niin suurista siirroista kuin sinulla. Yhden työmatkan olen tähän mennessä joutunut perumaan, koska näytti siltä, että silloin pitäisi olla kotikaupungissa teettämässä inseminaatiota. (Loppujen lopuksi inssi oli kuitenkin vasta myöhemmin, koska ovulaatiokin oli myöhäinen…)
Mielenkiintoista kuulla, miten kohtalotoverit kertoo tai on kertomatta asiasta työpaikalla. Mä taas en ole kertonut yhdellekään työkaverille, eikä se johdu edes siitä, että pelkäisin määräaikaisen työsuhteeni jatkon puolesta. Työpaikalla ei toisaalta ole montaa sellaista ihmistä, joille haluaisin puhua niin arasta ja henkilökohtaisesta asiasta (muutama on, joille saattaisin haluta uskoutua joskus sopivassa tilanteessa). Lisäksi mä pidän hyvänä, että elämässäni on edes jokin sellainen paikka tai osa-alue, joka ei pyöri hoitojen ja lapsettomuuden ympärillä. On vähän helpompi unohtaa asia edes töissä edes hetkeksi, kun kukaan ei voi tulla kysymään, että hei mites se teidän viimeisin IVF.
Tää on mielenkiintoinen aihe, josta voisin puhua paljon! Olen suunnitellutkin omaan blogiini postausta aiheesta ”Työelämän ja lapsettomuuden yhdistäminen”. Yritänpä saada sen tehtyä tällä viikolla.
Kaikki sympatiani sinulle, Hilkka, kurjaan tilanteeseen!
TykkääTykkää
Totta että töissä kertomisessa tai kertomattomuudessa on tuokin puoli. Jos ei kerro, ainakin se osa elämästä on rauhoitettua aluetta.
Olen muuten miettinyt vähän samaa myös bloggaamisen suhteen: kertomalla kaikille mahdollisille oikean elämäni tahoille ja vielä alkamalla avautua tälleen virtuaalisesti oon aika lailla hirttänyt itseni lapsettomuuden alituiseen ajattelemiseen. Oon kyllä melko varma, että olisin ajatellut tätä koko ajan muutenkin, mutta mistäs sitä itse asiassa tietää, olisko frekvenssi ajan kuluessa vähentynyt.
Työelämän ja lapsettomuuden yhdistäminen on mahtava aihe. Se on sukua suositulle ”työelämän ja äitiyden yhdistäminen” -aiheelle. Miinus äitiys 🙂
Eli jäämme odottamaan bloggausta aiheesta!
TykkääTykkää
Kyllä mäkin silti ajattelen lapsettomuutta melkein koko ajan. 😉 Mutta jotenkin mulle sopii se, etten puhu siitä kovin paljon ja saan ainakin itse valita, milloin puhun ja kenen kanssa. Töissä voi leikkiä olevansa ihan tavallinen ihminen, jolla ei ole suuria suruja. Ystävieni kanssakin haluan usein puhua ihan kaikesta muusta ja unohtaa hetkeksi. Se on hyvää terapiaa.
My thoughts exactly! Mua vähän ärsyttää alituinen valitus työn ja perhe-elämän yhdistämisestä. Väittäisin, että työn ja lapsettomuuden yhdistäminen voi olla jopa vaikeampaa.
TykkääTykkää
Mua joskus pelottaa että jos vihdoin joskus saadaan lapsi, niin siinä vaiheessa ollaan niin poikki tästä lapsen yrittämisestä, että (parisuhde + vauva) + (työ + pieni lapsi) = hirveä parisuhdekriisi.
Mut toisaalta luin just vähän aikaa sitten tutkimuksesta, jonka mukaan lapsettomuudesta kärsineet kokee vauva-arjen (apua, nyt käytin tuota outoa termiä ekan kerran!) helpompana kuin helposti lapsen saaneet.
Sitä odotellessa…
TykkääTykkää
Mä en taas jostain syystä osaa olla tuosta huolissani lainkaan. Tuntuu siltä, että jos se kaikkein suurin haave toteutuu, niin kestän ihan mitä vaan. Ei se luultavasti ihan niin mene, mutta ehkä pitkä lapsettomuus kuitenkin auttais suhteuttamaan muita asioita. Ainakin toi tutkimus viittaisi sellaiseen!
Vauva-arki on tosiaan melkoinen sana. Miten minusta tuntuu, että esimerkiksi mun vanhemmilla ei ole koskaan ollut vauva-arkea. Niillä oli vain arkea. 🙂
TykkääTykkää
Viime kuussa jätin hakematta työpaikkaa, jota olisin todella halunnut. Työ olisi alkanut juuri nyt, kun meillä on hoidot alkamassa. Seuraavat x vuotta työelämässä meneekin sitten näköalattomassa putkessa paarustaen… No ehkä hieman dramatisoin, mutta harmittaa ihan älyttömästi ja nyt harmittaa sinun ja muidenkin puolesta.
Minulle jäi aikamoinen kammo tuosta keskenmenosta ja sen komplikaatioista. Kunto romahti täysin. Portaiden nousukin kävi urheilusuorituksesta. Jos siinä tilanteessa olisi ollut uudessa työpaikassa, niin olisipa ollut melkoista painajaista. Nyt sitten yritän parhaani mukaan tasoitella arkea, että voimat kantaisivat perille asti, kun hoidot viimein alkavat.
TykkääTykkää
Pieni dramatisointi on aina paikallaan! Voi meitä näköalattomien putkien taapertajia! Ne putket on muuten lisäksi tapetoitu lasten kuvilla (sisältä päin).
Mutta vakavasti: Niin tyhmää kuin se onkin, tuo oli varmaan hyvä päätös. Itselleni ei ole sattunut mitään läheskään niin karua kuin tuo (tosi rankalta kuulostava) keskenmeno – ihan tätä normiturhauttavaa odottelua vaan – ja oon silti sitä mieltä, että oli luojan lykky, ettei tarvitse tähän hätään sopeutua taas uuteen työhön ja työyhteisöön.
Hyvää voimien tasoittelua! Toivottavasti ne nousee kohisten!
TykkääTykkää