Miten tukea lapsetonta

ImageNimimerkki Maija kysyi yhden viimeviikkoisen bloggauksen kommentissa seuraavaa:

Olen lasta hartaasti toivovan läheinen. Itse asiassa niin läheinen, että tunnen varmaan liiaksikin hänen tuskansa. Uskallankin nyt kysyä sinulta, millainen on läheisen henkilön rooli tässä kaikessa? Mitä sinä esimerkiksi odotat läheisiltäsi? Mikä on oikea tapa auttaa ja tukea? Onko edes sellaista? Itse tunnen niin suurta voimattomuutta ja avuttomuutta.

Kiitos kysymyksestä Maija. Kivaa että joku kysyy jotain – kysykää muutkin, jos tulee jotain mieleen. Ja vastatkaa jooko muutkin. Nämä ”minä toivoisin” -jutut varmaan vaihtelee aika lailla lapsettomasta toiseen. Tässä mun.

  • Mulle on tosi tärkeää, että läheiset ovat kiinnostuneita siitä miltä musta tuntuu ja miten hoidot etenevät. Kiinnostuksen ei tarvitse olla monumentaalista, riittää että tavattaessa kysyy asiasta vähän samaan tapaan kuin muistakin elämän keskeisistä asioista.  Siis vähän ”mites töissä menee?” -tyylisesti.
  • Tuntuu ihanalta kun läheinen kuuntelee, vaikka vastaukseni olisi monumentaalinen tai sekava ja / tai läheinen olisi kuullut sen tosi monta kertaa.
  • Pieni määrä sääliä tuntuu myös ihanalta. Ihania lauseita ovat mm: ”toi tuntuu varmaan ihan hirveeltä”, ”voi että kun teillä on vaikeeta / rankkaa”, ”ihan tosi epäreilua” ja (vähän noloa myöntää) ”no miten se Susi nyt noin, kyllä sen pitäis tajuta”.
  • Suurta määrää sääliä en ole testannut, mutta se saattaisi olla huono asia, sillä saattaisin epäillä säälijän saaneen luotettavia negatiivisia siilienteitä joiden mukaan en ihan oikeasti tule koskaan äidiksi. Toisaalta suuri määrä sääliä tuntuisi kyllä tosi luontevalta sellaisessa läheishiprakan vaiheessa, jossa muutenkin itketään ja osoitetaan kilpaa ymmärrystä toista kohtaan.
  • Älä huoli, jos et pysty kuvittelemaan miltä lapsettomuus tuntuu. Tai jos et itse halua lasta. Tai jos sinulla on lapsi, jonka halusit tai jota et halunnut. Lapsettomuuteen ei tarvitse osata samaistua. Paha olo on pahaa oloa, oli syy mikä tahansa.
  • Mikään ei tunnu niin pahalta kuin olla seurassa jossa kaikki muut ovat äitejä ja keskustelevat pitkään ja hartaasti äitinä olemisesta. En ole ikinä tuntenut oloani niin ulkopuoliseksi ja riittämättömäksi.
  • Mutta toisaalta sekin tuntuu pahalta, kun lakkaa saamasta kutsuja sellaisiin tilaisuuksiin, joissa voisi käydä noin.
  • Olen aika usein maassa, enkä jaksa nähdä ketään. Varsinkaan ihmisiä, joita en tunne kovin hyvin. Kiitos kaikille, jotka ovat ymmärtäneet tätä. (Muutenkin kiitos kaikille kaikesta, musta tuntuu että oon ollut onnekas läheisten suhteen.)
  • Kaiken kaikkiaan toivoisin että läheiseni jaksaisivat katsoa läpi sormien sitä, että olen luultavasti ajoittain sietämätön. Tällainen: ”Musta tuntuu pahalta ja sun pitää olla kiinnostunut siitä. Jos edes jaksan nähdä sua tai olla kunnolla läsnä kun nähdään.”
This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus and tagged , by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

20 thoughts on “Miten tukea lapsetonta

  1. Kiitos, ihanaa kun vastasit kysymykseeni! Lopetin juuri puhelun ”lasta hartaasti toivovan läheiseni” kanssa ja ensi kertaa koko tämän ruljanssin aikana nauroimme vedet silmissä erästä ”todella noloa” tilannetta hoitoprosessissa. Sopivasti naurua sinne teillekin päin☺ se on niin terapeuttista!!

    Tykkää

  2. Kummallisella vähän synkällä tavalla musta on lohdullista, että puhutaan myös siitä vaihtoehdosta, ettei toive äitiydestä ikinä toteudukaan (se on luonnollisesti pahin pelkoni tähän liittyen). Hyvä ystävä osaa muistuttaa ja huomauttaa, että tavallaan jo nyt mulla on paljon enemmän hyviä asioita elämässä kuin monella muulla ja elämä on jo antanut paljon. Kun eihän sille voi lääketiedekään mitään, jos meidän soluista ei vaan saa Vaavia aikaiseksi. Ja koetan rohkeasti ajatella, miten me voidaan olla onnellisia myös ilman lasta, vaikka koen kohtalon (jos näin käy) raastavan epäoikeudenmukaiseksi. Jossain vaiheessahan tämä päättyy jollain tavalla: onnekkaasti lapseen tai elämiseen kahdestaan. Varmasti tuossa jälkimmäisessäkin tapauksessa putoaa taakka harteilta kun voi taas alkaa elää ”normaalia” elämäänsä jälleen. Ja on ne omat hyvät puolensa (kliseet oma aika, vapaus mennä ja tulla). Ei sillä, ettenkö heti vaihtaisi noita pois jos…

    Mikä nyppii: kepeät tokaisut tyyliin ”kun nekään ei ensin saaneet millään mutta sitten saivat 3 hoidoilla ja vielä kerran yritettyään paljastui, että tulee vielä kaksoset, eli heistä tuli lopulta 5:n lapsen vanhempia. Kiva juttu heille mutta tuossa mitätöidään kokemani lapsettomuusmurheet ja tähän asti tuloksettomat hoidot. Tai niin sen koen. Sillä onhan tässä itsekin yritetty mutta kun ei niin ei.

    Tykkää

  3. Hellou!

    Täällä ollaan edelleen tautajoukoissa ja pidetään peukkuja. Erityisesti tuo vähän sääliä -kohta, se on jotenkin tärkeää. Vaikkei ole vielä takana hoitojakaan, niin pahimmalta ehkä tuntuu sen tuskan mitätöiminen: ei kommentoida mitään tai just tyyliin ”mutta kyllä te kaksinkin voitte olla onnellisia”. No varmaankin voidaa olla joo, sitten kun päästetään tästä ajatuksesta irti ja ”luovutetaan”.

    Tykkää

    • Helou helou Aes! Mitä kuuluu?

      Aika kuvaavaa, että kirjoitat ”vaikkei ole vielä takana hoitojakaan”. Ainakin mulla just tuo aika oli henkisesti rankinta. Pelkäsin hirveesti, että jotain on pielessä ja tunsin paniikinomaista tarvetta tehdä jotain (=kaiken mahdollisen) heti paikalla, jotta asia etenisi. Samaan aikaan mies eli vielä ihan omissa maailmoissaan ja kaikki muutkin luultavasti piti mua hysteerisenä. Ja varmasti olinkin sitä. Mutta olo oli kamala ja pikku pikku sääli olisi helpottanut aika lailla. En ole kyllä ihan varma, osasinko oikein hakeakaan sitä, vai pelkäsinkö hysteerisen leimaa niin paljon, etten mainostanut (muille kuin miehelle) miten kamalalta oikeastaan tuntui.

      (Miehelle mainostinkin huolella. Olin ihan seinähullu.)

      Kun aikaa kului ja hankkiuduttiin hoitoihin, lääkärin leimoista tuli itselle helpompi olo ja ympäristönkin suhtautuminen muuttui (tosin muutin silloin maasta toiseen, joten ympäristö muuttui kirjaimellisestikin) … niin sitten pikku pikku sääliä alkoi saada siinä vaiheessa, kun pikku pikku säälin tarve ei ollut enää suurimmillaan.

      Vaikka pitää tunnustaa, että kyllä pikku pikku sääli nytkin tekee poikaa.

      Tää sääliasia on tosin sellainen, jonka suhteen ihmiset on varmaan tosi erilaisia. Vietin tänään aikaa kaverin kanssa, joka on toipuu parhaillaan tosi rankasta tapahtumasta, jossa koko terveys joutui vaakalaudalle. Hän sanoi, ettei kestä sääliä sitten tippaakaan, mutta myötätunto on ok.

      Tapaamisen jälkeen jäin miettimään, myötätunnon ja säälin eroa ja sitä, tarkoitinko itsekään haluavani sääliä. Mutta taitaa olla niin, että kaipaan sekä myötätuntoa (myötäelämistä) että pikku pikku sääliä (siinä on myötäelämiseen verrattuna joku marttyyrinkruunu-vivahde, jota on noloa tunnustaa kaipaavansa, mut en voi sille mitään!)

      Mutta nyt hyvää yötä!

      Tykkää

      • Njoo, minäkin nauttisin suuresti, jos lähipiiri heruttaisi enemmän säälin/myötätunnon sekaista päivittelyä/tuumailua. En oikein osaa sitä lypsääkään. Kun tunsin olevani kaikista yksinäisimmilläni asian suhteen, kävin parikolme kertaa terapeutin juttusilla. Siellä nolona tunnustin, että olin ollut ihan rikki jo, kun oltiin yritetty 6 kk. Terapeutti veti pointsit kotiin näyttämällä tosi, tosi, toooosi myötätuntoiselta ja sain vahvistuksen, etten olekaan ehkä ihan nuthead. 😀 Huomattiin sitten, että en tarvitse säännöllisiä käyntejä (vikalla kertaa puhuttiin ihan muusta kuin lapsettomuudesta), mutta tuntuuhan se hyvältä, jos joku kuuntelee ja ymmärtää, vaikka sitten rahasta. Voisinhan tässä taas joku kerta käydä keventämässä mieltä (vaikka samalla kevenee lompakko). Puolivuotiskatsaus on tekemättä, alkaisi olla vuoden kuulumiset jotka voisi vuodattaa ulos. Huhhei…

        Tykkää

      • Anniina, tästä tajusin että itse asiassa mulla on tällä hetkellä sellainen olo, että olisin terapian tarpeessa en lapsettomuuden takia, vaan ihan muiden juttujen. Mutta ehkä ne liittyy lapsettomuuteen. Aattelen että kaikki mahdollinen ei vaivaisi näin hemmetisti, jos lapsettomuutta ei olisi.

        Tykkää

      • Totta, ehkä se on sitä myötätuntoa/elämistä mitä oikeastaan tarkoitin. Sitä että toinen edes yrittää ymmärtää sitä tuskaa. Itse kyllä voin suositella terapiaa todella paljon, olen käynyt itse kaksi vuotta säännöllisesti ihan siis muista kuin lapsettomuusyistä. Ihminen on kokonaisuus ja kaikki liittyy kaikkeen, eikä ole häpeä hakea apua ja muuttaa itseään, omia suhtautumisiaan asioihin jne…

        Mitä kuulumisiin lapsettomuuden suhteen tulee niin edelleen yritetään ilman tuloksia. Eilen oli käännekohta ja varasin ensimmäisen lääkäriajan, kun maaginen vuoden haamuraja tuli täyteen. Ei olla puhuttu hoidoista, mutta tutkimukset haluan käydä, josko syy löytyisi. Ainakin alkuun yritämme julkisen terveydenhuollon kautta, toivottavasti ei ole liian raastavat jonot.

        Tykkää

      • Ainakin alkuvuodesta ainakin Helsingissä ainakin minun ikäisen potilaan tapauksessa oli niin, että oltaisiin päästy tutkimuksiin olikohan se noin kolmen kuukauden kuluessa. En muista ihan tarkkaan, mutta olin yllättynyt siitä, että jono oli niinkin lyhyt.

        Onnea matkaan!

        Tykkää

  4. Mun mielestä tähän pätee aika hyvin se mitä välillä sanotaan muistakin kriiseistä, esim. läheisen kuolemasta: Ei ole mitään takuuvarmaa niksiä, MUTTA se auttaa paljon, jos osoittaa välittävänsä ja olevansa tarvittaessa lähellä. Voi myös kysyä, miten lapsettomuusongelman kanssa painiva ystävä haluaisi että asia huomioidaan, mitä hän siis toivoo muilta.

    Omakohtaisia yksittäisempiä neuvoja mullakin olis se, että ne Anniinan osuvasti kuvailemat ”yhdellekin tutulle kävi niin että….”-tarinat ei lohduta, yleensä vaan ärsyttää.

    Mäkin toivon kenties hieman ristiriitaisesti, että saan myötätuntoa ja että musta ollaan kiinnostuneita, mutta samaan aikaan en halua että mua lähestytään ensisijaisesti lapsettomana. Haluan että ihmiset saa puhua myös vauvoistaan, kammottaa ajatus että ne jatkuvasti olis varpaillaan ja varois sanojaan. Ja silti, kyllä se vanhemmuuspuhe voi ahdistaakin. Ehkä tää on sen luokan juttu, mihin kytkeytyy niin paljon asioita, että sekin vähän helpottaa jos koittaa hyväksyä tän kaiken ristiriitaisuuden… Nyt lipsathikin jo vähän aiheen ohi. Hyvää yötä ja hyviä asioita meille kaikille!

    Tykkää

    • Joo, just toi että en mäkään haluais että perheytyneet alkaa varoa sanojaan. Lapset on niin iso osa vanhemman ajatuksia ja tekemisiä, että suurinta osaa äitiystävistä olis mahdotonta tukea tai niiden elämästä pysyä kärryillä, jos lapsista ei vois puhua.

      Mulla tää menee vähän näin: Kaksin tai pienessä läheisessä porukassa äitiysasioista puhuminen on usein tosi kivaa ja kiinnostavaa (kaikki kyökkipsykologia kiinnostaa mua, jos ei ole käynyt vielä ilmi) ja sitä tekis vaikka koko päivän (ainakin jos saa samalla vähän myötätuntoa omaan jamaan). Mut kun äitejä on monta ja ne alkaa sellasen – hmm – vertaistukiäitiyskeskustelun, jossa peilataan omaa äitiyttä muiden äitien ongelmien, tunteiden ja ratkaisujen kautta, niin siinä on ei- äitinä ihan viraton olo, ja joskus se keskustelu voi kestää tosi kauan.

      Ymmärrän että äidit tarvii vertaistukiäitiyskeskustelua, mutta sen keskelle nalkkiin joutuminen alkaa silti turhauttaa ja itkettää. Vähän samanlaista kuin jos joutuis vahingossa keskelle jonkun vieraan työyhteisön henkilöstöpäivän draamoja. Tai siis sellasen vieraan työyhteisön, johon kauheesti haluais, mutta ei ole päässyt.

      Tykkää

      • Mutta kyllähän me vielä päästään, päästäänhän? Väestöliiton sivujen mukaan 80 % pareista saa lapsen toistettuaan riittävän määrän hoitoja. Sillä ajatuksella itse jaksan, että joku (monikin) on joskus saanut avun hoidoilla.

        Tykkää

  5. Voi, näihin kohtiin tiivistyy kyllä tämä tunteiden kirjo ja hankaluus!

    ”- Mikään ei tunnu niin pahalta kuin olla seurassa jossa kaikki muut ovat äitejä ja keskustelevat pitkään ja hartaasti äitinä olemisesta. En ole ikinä tuntenut oloani niin ulkopuoliseksi ja riittämättömäksi.

    – Mutta toisaalta sekin tuntuu pahalta, kun lakkaa saamasta kutsuja sellaisiin tilaisuuksiin, joissa voisi käydä noin.”

    Ja nuo kohdat varmaan tekevät tästä kivusta vaikeaa kaikille läheisillekin. Kun olemalla vaan, minuun sattuu, ja sitten jos he yrittävät sitä muuttaa, minuun sattuu vielä enemmän. Kai se ydin olisi vaan seistä siinä vierellä, vaikka sattuu. Eikä säikähtää.

    Tykkää

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s