Tyttö, joka seisoi sillankaiteella

Oikeastaan oli aika absurdia, että hän heräsi henkiin puhuessaan kuolemasta. Istuimme mustatukkaisen tytön kanssa kahden päivystyspoliklinikan vastaanottohuoneessa. Kello kävi yökolmea ja ikkunan sälekaihtimet raidoittivat tytön kasvoille osuvan pihavalon.

Kahta tuntia aikaisemmin hän oli seissyt rautatiesillan kaiteella ja odottanut junaa. Hänen onnensa oli ohi kulkenut mies, mutta myös se, että yöjunat kulkivat radalla harvakseltaan.

Oli selvää, että tytön paikka oli sairaalaosastolla. Istuimme nyt, tyttö ja minä – päivystävä lääkäri – hämärässä vastaanottohuoneessa ja odotimme nuoriso-osaston hoitajaa. Odotimme myös tytön äitiä, joka monen puhelun jälkeen oli herätetty syvästä unesta kotoa.

Tyttö heräsi henkiin puhuessaan kuolemasta. Ilmeettömiin silmiin nousi ensimmäisen kerran pilkahdus ja katse nousi muovimatosta. Kun kaikki viralliset kysymykset oli kysytty, oli minun ollut vielä pakko kysyä kuolemasta. Mitä hän ajatteli, että olisi tapahtunut, jos yöjuna olisi tullut?

”Kaikki olisivat kokoontuneet ja muistelleet, miten ihana olin ollut. Kaikki itkis ja olis tosi haikeina. Kuuntelis mun lempimusaa ja kattelis mun kuvia.”

”Mistä sinä sen tietäisit?”

Tyttö hätkähtää ja putoaa takaisin huoneeseen. Ensimmäisen kerran hän katsoo silmiin.

”Mistä sinä tietäisit, mitä ne tekis? Sähän olisit kuollut.”

Elämänhalua ei voi toiselle antaa. Ei toista saa uskomaan onnen löytyvän elämän pienistä yksityiskohdista. Sileäpintaisesta tammenterhosta, kirkkaasta syysvalosta puiden latvassa, riitteestä lammen pinnassa. Olisin halunnut kertoa hänelle, miten ihmeellisen kauniinväriset silmät hänellä oli, kuin vihreät marmorikuulat kellumassa Santorinin saaren rantamainigeissa.

”Minusta sinä olet tosi ihana. Sinulla on oikeus olla onnellinen ja nauttia elämästä” sain sanotuksi.

Hoitaja tuli ja tyttö siirtyi osastolle. Kuulin hänestä muita reittejä vielä pitkään sen jälkeenkin. Kahden kuukauden kuluttua hän kotiutui osastolta. Kahden vuoden kuluttua hän pääsi peruskoulusta. Siitä vuoden kuluttua hän aloitti lähihoitajaopinnot.

Pari viikkoa sitten huomasin bussissa tutut silmät, kuin kaksi vihreää kuulaa Santorinin rantakuohuissa. Hän ei huomannut minua vaan istui naputtelemaan kännykkäänsä. Minä katsoin bussin ikkunasta syysvalon kirkastamia puiden latvoja ja hymyilin.

Tänään 10.9. vietetään kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää.

One thought on “Tyttö, joka seisoi sillankaiteella

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s