Macholandiassa sanotaan now-now, kun joku hetki on totisesti käsillä. Now-now on viimeinen ilta lelliaikuisena tänä vuonna. Iskä ja Susi katsoo jalkapalloa ja äiti nukkuu.

Opinnäytetyö ei tullut vieläkään valmiiksi, mutta Susi on karsinut vesakot koko tontilta. Ja kohdannut prosessissa mäyrän! (Mäyränhän täytyy olla moninkertaisesti parempi enne kuin siilin?)

Tänä aamuna opiskeltiin ja karsittiin niin antaumuksella, että piikittäminen unohtui.

Tähän inseminaatiohoitoon siis kuuluu, että noin kuuden päivän ajan piikitetään kerran päivässä mahaan hormonia, jolla varmistetaan että tuotan 1-2 mehevää munasolua. Puolitoista vuorokautta ennen varsinaista inseminaatiota piikitetään vielä toista (superkallista) hormonia joka irrottaa munasolut, jotta ne on liikkeellä samaan aikaan kun kohtuun ruiskutettava sperma.

Vaikka viimeksi elvistelin piikittämisen olevan yksinkertaista ja kivutonta, nyt kävi selväksi etten osaa tai halua tehdä sitä itse.

Se kyllä olis yksinkertaista ja kivutonta. Mun elämässä vaan on vaikka kuinka monta asiaa, jotka voisin opetella tekemään itse, mutta silti heittäydyn avuttomaksi. Niin kuin se iskuporakoneella poraaminen, paitsi että arvoisin piikittämisen noin 5 kertaa helpommaksi kuin poraamisen.

Susi tuli puskasta piikityskynän varteen ja meni takaisin puskaan.

Jäin selälleni makaamaan ja mietin:

Sattuisko piikittäminen tai jäiskö siitä jälkiä tai tulisko havaittavia hormonioireita, jos olisin tosi hoikka?

Miten voin unohtaa jotain, mikä on välttämätöntä elämän tärkeimmän asian onnistumiselle?

Tää ei ollut ensimmäinen kerta. Hoitoja edeltäneessä kuukautiskierrossa kartoitettiin verikokeilla ja ultraäänitutkimuksilla, että mun keho varmasti toimii ja missä aikataulussa.

Silloin unohdin käydä yhdessä verikokeessa. Kokeella piti varmistaa, että ovuloin ja (muistaakseni) että ovulaatioon liittyy varmasti keltarauhashormonia. (Voiko ovuloida ilman keltarauhashormonia?)

Muistan tarkalleen, millaisen järkeilyn suoritin töiden ja kierron kannalta parhaasta mahdollisesta ajankohdasta. Olin jopa merkinnyt kalenteriini kaksi vaihtoehtoista aikaa laboratoruokäyntiä varten. Päästäni ei kuitenkaan löytynyt valjuintakaan muistijälkeä itse käynnistä. Tajusin unohtaneeni vasta, kun lääkäri ei löytänyt kokeen tulosta koneeltaan.

Tai siis en ollut unohtanut, vaan olin luullut käyneeni. Olo oli vähän samanlainen kuin kerran vuosia sitten, kun koputin oman toimistoni oveen sisältä päin, koska luulin olevani jo käytävän toisella puolella pomoni toimiston oven takana.

Verikoeunohdus oli onneksi mahdollista korjata, koska kierron kartoitusta seuraava lääkäriaikani  oli sellaisessa vaiheessa kiertoa, kun ultrasta pystyi vielä päättelemään, että olin ovuloinut ja hommaan oli liittynyt keltarauhashormonia.

Mutta miten voin unohtaa?