Kaivelija psyykkaa

ImageKuulkaa, miten nää olot voi vaihdella näin paljon?

Perjantaina olin tosi ahdistunut. Syistä a, b ja c joilla ei ollut kovin ilmeistä yhteyttä lapsettomuuteen. Kaikki kolme syytä aiheutti samanlaista oloa: Olen elänyt tyhmän tyhjän elämän, olen katkera, eikä edessä ole mitään mitä odottaa.  Ja: Mitä jos en jaksa nousta sängystä?

Paniikkitarrauduin Suteen. Meillä on yhteinen peitto ja me pidetään usein käsistä kiinni ennen kun nukahdetaan, mutta mulle on tärkeää saada nukkua selälläni silleen, ettei mikään ruumiinosa koske kanssanukkujaan. Nyt makasin kiinni Suden selässä epämukavassa käsi kyljen alla -asennossa. Ihmisiilimato. (Kymmenen pistettä evoluutiolle, hyvä ettei iilimadoilla ole käsiä.)

Susi, joka nykyään olettaa kaikkien ahdistusten liittyvän lapsettomuuteen, lohdutti sanomalla: ”But we’re getting there” – mutta kyllä me vielä onnistutaan. En saanut sanottua, ettei liittynyt.

Lauantaiaamuna mietin, että ehkä liittyikin. Kun menossa on iso asia jolle ei voi mitään, saatan keksiä sijaisahdistuksia.

Ihmiset voi musta jakaa kahteen ryhmään: kaivelijoihin ja psyykkaajiin. Kaivelijan mielestä ongelmia on tärkeä käsitellä. Psyykkaajan mielestä ongelmat kannattaa yrittää unohtaa ajattelemalla tai tekemällä jotain muuta.

Oon aina ollut sitä mieltä, että mun perusteella vois rakentaa kaivelijan prototyypin. En olis enää ihan varma siitä. Ainoa asia, mitä jaksan nykyään ajatella on loppuispa tää epätieto pian.

Tällä kertaa ahdistus meni ohi kahdella konstilla:

Laatuajalla. Pyöräiltiin Suden kanssa Katajanokan ja Kaivopuiston rantojen kautta keskustaan, syötiin kaupungin paras brunssi jalkakäytävällä ihmisvirtaa meditoiden ja lopuksi käytiin kirpparilla, mistä ostin maailman kreiseimmän lastenkirjan. Kotimatkalla tavattiin vielä lyhyesti veli ja kotona mentiin heti päiväunille.

Siivoamalla. Päiväunien jälkeen siivottiin. Miksei kukaan oo koskaan kertonut, että siivoaminen voi olla muullakin tapaa terapeuttista kuin silleen, että pitäis siivota, mutta ajautuukin penkomaan arkistojen aarteita? Siivoaminen oli ihan mahtavaa. Pidin varsinkin pölyjen pyyhkimisestä pienistä esineistä.

This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus and tagged by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

8 thoughts on “Kaivelija psyykkaa

  1. Siivoaminen ja paikkojen järjestely – se se on joskus varsin terapeuttista! Ensinnäkin se puuhastelu, ettei jää paikoilleen lamaantuneena ja sitten se ilo siitä että saa aikaiseksi. Kiitos muuten ajatuksia herättävästä blogistasi ja mielenkiintoisista kuvista:-)

    Tykkää

    • Kiitos Marilla.

      Joo, jotenkin siivoamisen terapialogiikasta tulee mieleen lapsuuden lomien ja viikonloppujen sadepäivät, jolloin vanhemmat saattoi ehdottaa tylsistymiseen jotain hyödyllistä tekemistä.

      Vai oonkohan sittenkin keksinyt tän lapsuusmuiston? Olin niin kova sisähiiri, etten ymmärrä miten mua olis voinut haitata, jos ei voinut mennä ulos. Mutta muisto tuntuu tosi aidolta. Ehkä olin sellanen kamala ”haluan tehdä just sitä mitä ei voi tehdä” -lapsi.

      Joka tapauksessa mukavaa sadepäivää (täällä Helsingissä ainakin) 🙂

      Tykkää

  2. Allekirjoitan sijaisahdistuksen – eikä sitä aina tunnista aluksi itsekään. Kun saa ensin vatvoa jonkun täysin vähäpätöisen, merkityksettömän asian, on ”helpompi” siirtyä näihin oikeasti huolestuttaviin.. 🙂 Olen huolehtija, murehtija, kaivelija, hermoilija – ja mies taas 100 %:a psyykkaaja. Onneksi näin ja onneksi meidän maailmat saadaan yleensä kohtaamaan.

    Tykkää

    • Moi Anniina, kiitos taas kommenteista!

      Joo, munkin mies on enempi psyykkaaja. Ehkä, öö, noin 93-prosenttisesti.

      Joskus pelkään sen jonain päivänä kajahtavan sen takia, ettei se kaivele lähes mitään. Sen elämässä olisi ollut kohtalaisen laajalti kaivuukenttää.

      Mutta silti pakko tunnustaa, että just tässä lapsettomuusasiassa mulle on ollut tosi helpottavaa, että kumppani on psyykkaaja – vaikka siitä alkumetreillä koituikin monta ”sulla ei oo mitään käsitystä siitä, miten kamalalta tää tuntuu” -tilannetta.

      Tykkää

      • Häh, apua, vastauksessani Anniinalle on kummallinen yliviivaus. Ei pitäis olla!

        (Pitääkö mun tulkita tää niin, että jonkin korkeamman voiman – kenties pääsiilin – mielestä kommenttini oli sopimaton?)

        Tykkää

  3. Ah, ahdistus. Sillä tosiaan on monen monta muotoa ja mitä pitemmälle tässä prosessissa mennään, sitä enemmän niitä muotoja tulee esiin. Tuo yleinen elämänahdistus onkin sieltä pahimmasta päästä; ei mitään odotettavaa, kaikki junnaa samaa rataa mutta kaikkien muiden elämä etenee ja niille siunaantuu lapsia kuin sieniä sateella.
    En tiedä olenko kaivelija vai psyykkaaja. Se vaihtelee päivittäin. Ehkä mielummin olisin psyykkaaja sillä kaivelemalla ja jossittelemalla saan aikaan vain syyllisen ja epätoivoisen olon. Tuohon kaiveluun lukisin mukaan myös yömyöhäisen googlettelun ja siitä syntyvän epätoivon.

    Pikemminkin nykyään turvaudun enemmän ajattelemaan, etten juuri nyt tällä hetkellä voi ajatuksen enkä tekemisen tasolla tehdä tuon asian eteen mitään joten helpommalla pääsen kun vain lopetan sen ajattelemisen. Joskus tuo logiikka jopa toimii. Se on joskus ainoa, minkä avulla saa unta klo 03.37 yöllä kun pienessä päässä pyörii.
    No, onneksi nyt alkaa olla jotain odotettavaa kun seuraava aika klinikalle on nyt varattuna ja jos aikataulut osuu kohdalleen, niin lokakuussa päästään tositoimiin. Minkäköhänlaisen ahdistuksen siitä sitten kehittääkään..?

    Tykkää

    • Siis lokakuussa se IVF? Ihanaa ja apua! Sun pitää Epa hankkiutua nyt johonkin pehmeäseinäiseen putkeen, jossa on hyvä olla ja jossa kaikki aivo- ja sensorinen toiminta lakkaa siihen asti, kunnes raskauden ensimmäinen kolmannes on ohi. Mun ainakin pitää hankkiutua sellaiseen sitten jos/kun me edetään ivf/icsi-vaiheeseen.

      Kertokaa joku, jos havaitsette tällaisten putkien suita paikoissa joihin niihin on helppo sujahtaa. Mielellään sellainen ratkaisu, missä ruumis silti kävis töissä ja sille maksettais palkkaa.

      Tykkää

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s