Nytkö tää kesä oikeesti loppu? Eikö äiti enää tee mulle aamupalaa valmiiksi? Kuvassa poikkeuksellinen tilanne, jossa mun on pitänyt itse muistaa lisätä maitotuotteet – olisko ollut se aamu, kun äiti oli kaupoilla mm. ostamassa uusintaraskaustestiä.

On palattava Helsinkiin, mentävä töihin ja alettava taas puolisoksi. Puolisot ei tee ihan koko päivää omia juttujaan (vaikka ne oliskin elämää tärkeempiä työ- ja opiskelujuttuja) vaan säästää energiaa niin, että ehtii tehdä jotain yhdessä. Puoliso on läsnä myös henkisesti; kuuntelee huolia ja osallistuu iloihin, vaikka olis sellainen olo, ettei mielen kapasiteetti riitä kuin omiin ongelmiin. Ja sit puolisoilla on kaikkia ikäviä velvoitteita, kuten ruokahuolto ja siivous. Eikä puoliso kai ihan hirveen mielellään käytä huomattavaa määrää energiaa siihen, että murehtii asioita, jotka tapahtuivat ennen nykyistä puolisoa.

Oon ollut tän kesän maailman hirvein lellinelikymppinen. Olen äärettömän kiitollinen vanhemmilleni tästä puolentoista kuukauden henkisestä ja fyysisestä täysihoidosta. Sain tehtyä 15 vuotta roikkuneen opinnäytetyön melkein valmiiksi. Vielä tärkeämpää, sain viettää täällä sellaisen ajanjakson, jolle osui yksi lapsitoivemaratonin tähän saakka henkisesti rankimmista jaksoista.

Ihminen on niin sopeutuvainen, että pärjää loppujen lopuksi melkein missä ja miten vaan, mutta on ollut hirveän helpottavaa saada olla juuri nyt juuri niiden kahden ihmisen kanssa, jotka rakastaa ja hyväksyy ehdoitta. Ja oli taivaallista tulla hemmotelluksi. Melkein jokailtainen rantasauna, päivittäiset tuoreet marjat, valmiit ateriat, pullat ja piirakat, uusi niskanlämmittäjäkaurapussi mikrossa polttamani tilalle, hyviä viinejä ja kävelylenkkejä. Puhetta ja hiljaisuutta sen mukaan, mitä tarvitsin. Läheisyyttä – käyn joskus aamuisin isin ja äidin välissä pötköttelemässä.

Jos tulen joskus vanhemmaksi, haluaisin olla samanlainen kuin omani.