Hyviä juttuja

ImageMenee jo monella tapaa paremmin, kiitos kaikille viime postauksiin kommentoineille ja tavan elämässä mukana olleille. (Näin töihin paluun lähestyessä tuli muuten mieleen, että ylipomoni kutsuisi jälkimmäistä offline-elämäksi – pitänee aloittaa henkinen valmistautuminen.)

Huomasin eilen, etten ole Sudelle katkera siitä, ettei sen tarvitse haluta tätä lasta samalla tavalla kuollakseen kuin mun. En tiedä mikä tän sai aikaan, mutta tosi hyvä ja toivottavasti olo pysyy. Tässä juhlan kunniaksi kuva, jossa rakkaani kalastaa Helsingissä sillä välin kun minä virun lapsettomana Sisä-Suomessa. Kiitokset Veljen facebookille.

Tällä viikolla on tapahtunut kolme muutakin mahtavaa juttua. Ensimmäiset kaksi koskevat terveydentilaa ja opintoja. Lapsetonta ehkä kiinnostava  pointti tulee viimeisenä, joten kelaa, jos et jaksa jorinaa.

Yksi: Selvisi, että mulla on ehkä migreeni. Jos on, se on paras uutinen pitkään aikaan: Oon kärsinyt infernaalisista monta päivää kestävistä päänsäryistä ainakin 12 vuotta ja syönyt niiden takia niin paljon särkylääkkeitä, että olis ehkä tarkemmin ajateltuna pitänyt kysyä lääkäriltä, voiko sillä olla vaikutusta hedelmällisyyteen. En ole käyttänyt juurikaan tulehduskipulääkkeitä, joista varoitetaan tässä jutussa, mutta sitäkin enemmän Afrikassa käsikaupassa myytävää kodeiinia. Se on ollut ainoa tuote, jolla on ollut minkäänlaista vaikutusta kipuun jota oon pitänyt jännityspäänsärkynä, koska se tulee aina lihasjumien aikaan ja täyttää kaikki muutkin jännityspäänsäryn tuntomerkit, eikä vuosia sitten kokeilemani äidin migreenilääke hetkauttanut sitä suuntaan tai toiseen. Mutta nyt oli taas hirveä rupeama, joka hävisi kolmantena päivänä, kun koitin viimeisenä oljenkortena äidiltä saamaani migreenilääkettä. Voi olispa tää oikeesti sitä!

Kaksi: Migreenilääkkeen tepsimisen jälkeen oon yhtäkkiä saanut gradua aikaan hirveellä vaudilla. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1998 tänään alkoi näyttää siltä, että tää vois tulla valmiiksi. (Just kun ehdin ruikuttaa edelliseen blogipostaukseeni kommentoineelle Epalle, etten ikinä sisuunnu vastoinkäymisistä niin, että saisin niiden vastapainoksi aikaan jotain tavallisesta poikkeavaa.)

Kolme: Yksi  loppukeväästä tapaamani tosi nuorelta vaikuttava nainen onkin 69-vuotias! Tämä selvisi, kun juttelin Siiri-serkun kanssa ja on tärkeää siksi, että ko. henkilö on Siiri-serkun miehen äiti, joka synnytti Siiri-serkun miehen ollessaan 40-vuotias.

Yksi mua vaivaavista lapsettomuusasioista on nimittäin tämä: Kun olin pieni, säälin  lapsia joilla oli vanhat vanhemmat. En tiedä huomasiko kukaan niistä sääliä itseään, mutta minä säälin senkin edestä ja nyt vanhempanakin (vai pitäisikö lapsettoman käyttää väärinkäsitysten välttämiseksi termiä ”iäkkäämpänäkin”?) mua vähän vaivaa, että olisin äitinä ikivanha. Mielikuvissani vaapun haudan partaalla, kun lapsi on vasta muuttamassa kotoa.

Täytyy tosin korostaa, etten ole koskaan ollut hyvä matikassa, enkä ole taas vähään aikaan tehnyt laskutoimituksia, jotka rauhoittais mieltä asian suhteen.

Mutta kaikkihan tietävät, että tilastot ja muutkin luvut valehtelevat (paitsi siilitilastot ja sormuksen kierrosluvut), joten laskutoimituksista viis. Haluaisin antaa lukijalahjana erityisesti kaikille neljänkympin tienoilla mataville lapsettomille (vaikka muutkin, joille asia tuntuu vähänkään merkittävältä, saavat tietysti käyttää tätä talismaanina) seuraavan jutskan:

Havaittu vanhana lapsen saanut suomalainen nainen, joka vaikutti ihan normaalilta ja piti tosi hyvän puheen poikansa häissä.

This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus and tagged , by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

5 thoughts on “Hyviä juttuja

  1. Tunnistan itseni niin hyvin tuosta ”vanha äiti” -ajatuksesta. Oma äitini oli 33 vuotias kun synnyin kuopuksena perheeseen. Teininä tunsin, että äitini on todella vanha! Äitini on koko elämäni ollut kotona ja hoitanut lapset ja kodin. Hänellä ei ole juurikaan omia ystäviä eikä harrastuksia kodin ulkopuolella. Hän siis on elänyt viimeiset 40 vuotta kotona. Elämä ja tapahtumat pyörivät aika pientä ympyrää. Teininä se vähän ärsytti / harmitt i/ säälitti, että äidin tapahtumat oli niitä, mitä kerroin minulle tapahtuneen… Joten on sanomattakin selvää, ettei äitini ole koskaan ollut kovin avarakatseinen…

    Nyt kun ajattelen omaa elämääni: jos ja kun saan oman lapsen, olen vähintään 39 vuotias hänen syntyessä.. ja lyhyellä matikalla laskien 54v lapsen rippijuhlissa ja lähemmäs 60v (hyi yök, kun kuulostaa pahalta!!! – tarkemmin sanoen 57v) kun hän pääsee ylioppilaaksi, sikälimikäli samanlainen koulusysteemi on vielä 18 vuoden kuluttua…

    Omaa äitiyttäni ajatellen, haluan uskoa olevani nuorekas ja tämän ajan hermolla oleva ihminen. Käyn töissä, seuraan maailmaa ja tapahtumia, minulla on ystäviä, kuulen ja näen monenlaisia tapahtumia, erilaisia elämäntarinoita. Elämäni ei ole ollut helppo ja itsestäänselvää ennen lapsettomuutta, saatika tämän totuuden valjettua.. Haluan uskoa, että jaksan ja osaan olla nuorekas ja touhukas äiti -iästä juolimatta… Enemmän olen huolissani vanhemmistani ja heidän jaksamisesta lastenlasten kanssa. Veljeni tenavat ovat kuluneen yhdensänvuoden aikana pitäneen isovanhemmat liikkeessä, mutta vuodet ne tarttuvat heihinkin… Kuinka kauan ”ikuisesti elävät” vanhemmat todellisuudessa ovat pirteinä keskuudessamme? Toisalta, eikös elinikä ole nousemassa ja olen onnelisesti syntynyt pitkäikäiseen sukuun, mutta eihän sitä koskaan tiedä, kuinka kauan täällä olla saamme -itse kukin…

    Kaikkea sitä miettii…( ja tässä vielä muille avautuu…) On asioita, joita ei voi muuttaa.. Aika kuluu, kelloja ei voi siirtää taaksepän.. On hyväksyttävä tosiasiat ja jatkettava näillä eväillä eteenpäin..

    Tykkää

    • Juu näillä eväillä! Hauska kuulla, että meillä on samat ikäskenaariot.

      Ja kiitos laskelmista! 60 ylioppilasjuhlissa ei kuulosta mahdottomalta, koska itsekin suunnittelen olevani just sellanen nuorekas.

      Mun vanhemmat täytti tänä vuonna 60, eli olivat 22, kun synnyin. Äiti on lapsenkasvoinen (yhä) ja pienikokoinen (toisin kuin minä) ja ihmiset kuulemma luuli usein, että se oli meidän lastenlikka (Veli on vuoden mua nuorempi) – vaikken kyllä oikein ymmärrä, miten se ehti liikkua meidän kanssa missään, kun me oltiin ihan pieniä, sillä se kävi töissä ja äitiysloma kesti 3kk.

      Muistan hyvin, millaisen synttärikortin piirsin mun vanhemmille, kun ne täytti 30 (äiti on 2 päivää isää vanhempi.) Ensimmäinen pyöreä, jonka mun oma lapsi vois muistaa olis 50. Onneksi ”ikä on vain numero” on yhtä lailla totta kuin muutkin kliseet.

      Paitsi että – niin kuin kirjoitat – jossain tulee loppu vastaan. Omien vanhempien ja lapsen välinen ikäero on käytännössä merkittävämpi js surullisempi asia kuin itsen ja lapsen. Mulla oli pitkälle aikuisuuteen ulottuva suhde isovanhempiini. Tuntuu köyhältä, ettei lapselleni oikein mitenkään voi tulla samanlaista.

      Uh,nyt kun aattelen, en halua ajatella näitä juttuja 😦

      Mutta tule lapseni vaan, jooko? Elämä on varmaan ihan kivaa, vaikka olis vanhat vanhemmat ja isovanhemmat.

      Tykkää

  2. Hienoa Hilkka että löysitkin pienoisen sisupussin itsestäsi. Tämä prosessi on kyllä semmoinen, että tulee opittua itsestään ja kumppanistaan ihan uusia asioita.
    Tässä vuosien ja monien kiertojen aikana olen huomannut tietyn kaavan. Alkukierrosta kuukautisten aikana tulee surtua epäonnistumista ja menetettyä mahdollisuutta. Tuntuu hölmöltä, että oli jo ajatellut tulevan pienokaisen laskettua aikaa, äitiysvaatteita ja sitä, miten asiasta vihdoinkin pääsisi kertomaan läheisilleen. On petetty ja rikkinäinen olo. Syyllinen olo kun ei edes tätä perustehtävää osaa.
    Tätä vaihetta kestää muutaman päivän ja sitten huomaakin kömpivänsä pois tuosta epätoivon pimeästä luolasta. Päättää mennä pää pystyssä ja ottaa tämän tulevan kierron uutena mahdollisuutena. Näiden päivien aikana koko lapsettomuuden taakka kevenee ja rakastelukin on vain ihanaa, lämmintä ja rakasta. Eikä tarvitse varmuuden vuoksi jäädä koivet ylös kattoon makoilemaan. On ihanaa nähdä ystäviä, huoletta ottaa pari lasia viiniä ja shoppailla vaatteita.
    Sitten tuleekin keskikierto. Jomottava kipu toisella puolella alamahaa muistuttaa ovulaatiosta ja yhtäkkiä se munasolu, kohdun limakalvon paksuus ja yhdynnän ajoittaminen ovat ainoat asiat jotka mahtuvat päähän. Omasta rakkaasta tuleekin hetkiseksi tuotantolaitos, jonka tuote on saatava sijoitukseen mahdollisimman tehokkaasti. Ei kovin romanttista.
    Loppukierto meneekin pähkäillessä, osuiko yhdynnän ajankohta oikein, onkohan se limakalvo nyt riittävä, voisiko tämä mahdollinen alkio nyt vihdoinkin olla se Meidän Oma. Tulee taas laskettua kuukautisten alkupäivää ja tarkkailtua jokaista nippaisua alamahalla sekä tunnusteltua rintojen arkuutta. Puhumattakaan vessakäyntien yhteydessä suoritetusta tarkasta wc-paperin anylyysistä kauhunsekaisin tuntein. Sitten tulee pähkäiltyä laskettua aikaa ja mietittyä synnytyssuunnitelmaa. Ajoittain tulee heitettyä myös muutama aneleva sana Yläkertaan päin, josko voisi sieltä nyt sen meidän pienokaisen lähettää.
    Sitten alkaa vuoto. Ja kivut. Ja itku.
    Jotenkin sitä aloittaa koko homman taas alusta, vaikka pikkuhiljaa alkaa ymmärtämään, ettei kannattaisi. Helpommalla pääsisi jos vain luovuttaisi ja laittaisi vaikka adoptiopaperit vetämään.
    En edes uskalla kuvitella millaista tulevista IVF-kierroista tulee.

    Tykkää

    • Moi Epa!

      Voiskohan tässä pliis olla sellainen vissi kuvio, että sinä sanot jotain ja minä sanon ”ei mulla vaan” ja sitten kumminkin käy niin, että mulla kohta menee niin kuin sulla?

      Näin:

      Epa kertoo sisuuntuvansa.

      Minä sanon en mää vaan

      Ja sitten hetimiten sisuunnunkin.

      Niin sitten myös näin:

      Epa sanoo, että niillä on ihanaa, lämmintä ja rakasta rakastelua silloin, kun ei ole hedelmöittymisen pakkoa.

      Minä sanon, että silloin kun meillä ei ole hedelmöittymisen pakkoa, meillä ei ole rakastelua ollenkaan.

      JA SITTEN HETIMITEN ONKIN IHANAA, LÄMMINTÄ JA RAKASTA. JOOOOO!

      Mutta siis vakavasti: osuva kuvaus lapsettoman kuukausirytmistä Epa. Ainakin mulla pätee jokainen kohta, paitsi tuo seksielämän palautuminen normaaliksi. (Ai niin ja vaateostokset, oon yrittänyt elää säästäväisesti, enkä ole ostanut paljon mitään kuluneena vuonna – mutta se ei ookkaan niin olennaista, vaikka oliskin tosi kivaa.)

      Haluaisin meidän intiimin elämän takaisin. Mulla on ihan mielettömän ihana mies, ei tän pitänyt mennä näin!

      Tykkää

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s