Takapakkia

Eilen tuli kamala ja yllättävä takapakki. Jalat alta vetävä voimaton, näköalaton ja petetty olo.

Miten voi olla olemassa jotain, mitä voi haluta näin paljon, eikä sen eteen voi tehdä mitään?

Oonko väärässä kun ajattelen, että kaikelle muulle elämässä voi löytää samalla tasolla olevaa korvaavaa toimintaa, paitsi sille että kuolee tai sille, ettei tule kenenkään vanhemmaksi? Jos et saa haluamaasi kumppania, saat jonkun toisen, josta voi tulla ainakin yhtä rakas. Jos et saa haluamaasi työtä, saat jonkun toisen, josta voit myös pitää. Jos haaveilet kesämökistä, muttet saa sellaista, kotonakin voi viettää kivoja kesiä.

Vaikka sairastuisit tai vammautuisit pahasti, mutta olisit jonkun vanhempi, olisit silti  jonkun vanhempi.

Jos kuolet, niin kuolet, ja se on kamalaa. Ja jos et saa lasta, niin?

Voit hankkia koiran. Mutta, helou, se on eläin. Voit rakastaa ja hoitaa muiden lapsia. Mutta ne on muiden lapsia. Voit kiertää nälänhädissä ja sodissa pelastamassa lapsia, mutta nekin on muiden lapsia.

Jos et tule vanhemmaksi, kukaan ei koskaan tarvitse Just Sua. Etkä saa rakastaa ketään ihan mielettömästi. (Mietin tässä, miten kävisi, jos yrittäisin rakastaa jotain mun kavereiden lapsista ihan mielettömästi. Siihen vaadittaisiin esim. että mun pitäisi saada muuttaa niille ja hoitaa vauvaa niin paljon, että lapselle ja mulle tulisi vahva kiintymyssuhde alusta alkaen. M, miten olis – kun teillä on se vierashuonekin? Vaikka mieluummin nukkuisin kyllä lähempänä vauvaa.)

Jos musta ei tule äitiä, en koskaan ole kenenkään äiti.

Jos sitä ei tapahdu, se ei hetkauta kenenkään muun elämää kuin mun. Sen ajattelemisesta tulee maailman yksinäisin olo.

Mutta sitä ei pidäkään ajatella! Koko lapsettomuutta ei pidä ajatella. Jos ajattelee, stressaantuu eikä ainakaan saa lapsia. Tai sama new age -kielellä: Jos ajattelee ettei saa lapsia, ei ainakaan saa lapsia.

Mä oon ollut tosi hyvä  ajattelemaan mahdollisimman vähän ja ajattelemaan positiivisesti. Ihan oikeesti. Joo,  kirjoitan aiheesta blogia. Ja joo, kaikkien tulevaisuutta koskevien ajatusten kohdalla mun mieleen tulee, että silloinhan meillä vois olla jo vauva. Ja joo, tiedän erikseen laskematta koska on se aika kuusta, kun pitäis harrastaa varmuuden vuoksi seksiä. Silti annan itselleni kympin siitä, miten hyvin osaan olla ajattelematta tätä mulle maailman tärkeintä asiaa ja miten vakaasti luotan siihen, että kaikki kääntyy lopulta parhain päin.

Mutta tiedättekö mitä? Ajattelemattomuus ja positiivisuus ei auta  raskaaksi tulemisessa. Siksi on  petetty olo. Oon pistänyt kaksi vuotta kaikki voimani siihen, että ajattelisin mahdollisimman vähän, eikä sillä ole mitään väliä.

Oon pohjattoman väsynyt. Tää oli vasta eka hoito. En ymmärrä, miten ihmiset jaksaa näitä vuosien ajan.

This entry was posted in Ensioireet - optimistin lapsettomuusblogi, Lapsettomuus and tagged by Hilkka. Bookmark the permalink.

About Hilkka

Ei-kenenkään-äiti Hilkka (38) ja kahden teinin isä Susi (46) koittavat pykätä vauvan & säilyttää mielenterveytensä ja parisuhteensa. Yritetty on alkuvuodesta 2011, diagnoosina selittämätön lapsettomuus. Raskaus alkoi vihdoin tammikuussa 2014 kolmen tuloksettomaksi jääneen inseminaatiohoidon jälkeen, ensimmäisestä koeputkihoidosta. (Bonuksena blogissa sopeudutaan Suomeen, ulkomaanelävä Susi ekaa kertaa elämässään ja Hilkka yli kymmenen vuoden maailmalla - etupäässä Afrikassa - haahuilun jälkeen.)

20 thoughts on “Takapakkia

  1. Hei!
    Blogiasi muutamia viikkoja seuranneena kiittäisin rehellisestä ja osuvasta tekstistä! =) Niin tuttua, valitettavasti. Erona ettei meille inseminaatiota ole tehty vaan odotellaan ensimmäiseen pas pääsyä ens kuussa. Pieniä tyyppejä pakkasessa peräti 18 (!) joten toivo(t) elää.
    Täällä ikää 28 vuotta. Mieheni kanssa yhdessäoloa kohta 11 vuotta, niistä naimisissa kuusi ja virallisesti lapsettomina viisi vuotta. Noihin vuosiin mahtuu elämän kolhuja, tätin pieniä kultakimpaleita 7 (pian jo kahdeksan) ja monen monta masennuksen päivää itkua tuhrustaen.
    Tunne vaihtelee. Kuukautisten aikana on juurikin tuo olo mistä kirjoitit. Kun taas aletaan odottamaan ovista, jännittämään tärppäskö, mitä oireita, itketään sisäisesti onnesta, muka-kasvaneesta-mahasta, pelätään veritippaa joka vessareissulla ja muka-unohdetaan-miltä-tuntuu-kun-menkat-alkaa kunnes ne taas alkaa ja muistaa ai-niin-tältä ja vedetään buranaa toivoen sen turruttavan henkisenkin säryn. Ja aloitetaan koko rumba taas uudestaan, vuodesta toiseen.
    Ei jaksaisi puhua asiasta lapsellisille, kuunnella juttuja pitää-olla-muutakin-elämää, nauttikaa-kun-saatte-olla-kahdestaan, lapsi-rikkoo-parisuhteen ym ym jne päläpälä.. Kun kukaan ei kuiteskaan ymmärrä.
    Itse en ole koskaan saanut positiivista tulosta, ja odotan suuresti pas:ia, saisin olla edes hetken raskaana. Oikeasti raskaana.
    Vielä ei hoidot ole vieneet voimia, päinvastoin. Olen iloinen ja odottava että edes jotain tapahtuu. Eikä enää tartte kytätä sitä seksin harrastus ajankohtaa ku tyypit kerta on jo pakastimessa, joten parisuhdekin voi paremmin ku pitkään aikaan. Ukkokulta on edelleen ja jälleen se ihanin ihminen ja jos tässä pitää jäädä kaksin, olen iloinen että saan olla juurikin hänen kanssaan.
    Vaikutat jalat-maassa-tyypiltä. Pidetään lippu korkealla edelleen ja otetaan vastaan mitä elämä tuo. Älä murehdi tulevia hoitoja, parempi ku ottaa ne sitten päivä kerrallaan vastaan jos niiden aika on.

    Tykkää

    • Kiitos Siivetön. Mutkun mä en halua, mitä elämä tuo, jos se ei tuokaan lasta. 😦 🙂

      Ei vaan, tosissaan: viisi vuotta on kamalan pitkä aika. Just tuota en ymmärrä. Miten ihmisen on mahdollista kestää epätietoa ja välitilaa noin pitkään?

      Ja siitä tulee luuseriolo, että toiset kestää olosuhteisiin nähden hienosti, vaikka aikaa on mennyt paljon enemmän kuin meillä, kun itse olen kuitti tällasen pikku kikistyksen jälkeen. (Vaikka siis tietysti oikeesti tekee enemmän hyvää kuin huonoa kuulla, että on mahdollista olla tolpillaan vielä viidenkin vuoden jälkeen – siksikin kiitos, että kirjoitit.)

      Pas on siis pakastetun alkion siirto? Eli teillä on 18 ensiluokkaiseksi havaittua yksilöä, joista ensimmäinen laitetaan pian sun sisälle kasvamaan? Tuo 18 kuulostaa aika huipulta! Mihin aikaan ensi kuuta alan pitää peukkuja pystyssä?

      Tykkää

      • Kai jokainen kokee tämän omalla tavallaan. Ei se helppoa ole ollut ja eniten tässä satuttaa se, että välit sisaruksiin ovat viilenneet juurikin noiden ainaisten raskausuutisten takia. Eniten pelottaa se, kuka seuraavaksi ilmoittaa kettu-repussa-uutisen. Toisille se on niin helppoa; vähän heppiä näyttää ni heti tärppää. Ja aina ne uutiset lyö yhtä kovaa ja silti niistä tulee rakkaita kultakimpaleita. Onhan se hyvä, että jotku onnistuu helposti, ei tätä toivo kellekään. Onhan tää yhtä helvettiä. Mutta meiän elämässä on sattunu tässä viiden vuoden aikana kaksi kovaa läheisen ihmisen menetystä joten ehkä surutyö on vieny enimmät voimat. Se että on jaksanu arkea pyörittää. Ja onhan se ollu helpompaa kahdestaan, ilman niitä tenavia. Mutta silti..
        Pas on siis todellakin pakastealkion siirto. Yhteensä munasoluja saatiin 27 ja niistä hedelmöittyi 18 ja tätä saalista lääkärikin ihmetteli. Sain hyperstimulaation, mikä on siis vakavin komplikaatio ivf hoidosta. Se ei tullu yllätyksenä. Sen takia tuoresiirtoa ei tehty koska alkava raskaus pahentaisi sitä tilaa. Nyt odotellaan että keho toipuu ja siis elokuun loppupuolella yritetään luonnolliseen kiertoon siirtoa. Mikäli ovis ei tuu, menee syyskuun puolelle ja silloin kokeillaan Clomifemilla ovis saada..
        Olen itse käyny Simpukka ry:n keskustelupalstoilla lukemassa toisten kokemuksia ja sieltä olen saanutkin runsaasti tietoa kun ei siellä lääkärissä tajua kaikkea kysyä. Suosittelen.
        Taustalla pysyttelen jatkossakin =) muista ettet ole yksin. Ja kaikista kauheimmatkin ajatukset on varmasti ajatellut samoin myös muutkin meistä.

        Tykkää

  2. Hei taas Hilkka! Ymmärrän ja jaan niin täysin nuo kuvaamasi tuntemukset, tyhjä, petetty ja yksinäinen olo. Olenkin ihmetellyt, miten osaat olla koko ajan niin positiivinen, itse en ole siihen pystynyt enää pitkään aikaan ja tulee just sellainen new age -olo, että vaikutanko mä tällä negatiivisella ajattelulla siihen, etten voikaan tulla raskaaksi tai pysyä raskaana. Ja tuokin on tuttua, että yrittää olla ajattelematta koko aihetta, ikään kuin sitä ei oiskaan, mutta sen tekee ympäristö mahdottomaksi, kun ympärillä tuntuu kaikki olevan joko raskaana tai just synnyttämästä tulleita, niin vaikea siinä on olla ajattelematta omaa tilannettaan.

    Tykkää

    • Moi Miriam! Ehkä se auttaa olemaan positiivinen, että mä oon niin vanha, ettei kovin monet kaverit enää ole raskaana eikä synnytä :). Ei vaan, en mäkään oikein ymmärrä, miten olen onnistunut ottamaan tän viime aikoina niin positiivisesti. Allekirjoitan täysin Simpukan uuden runokirjan esittelyssäkin mainitun huomion siitä, että lapsettomuuteen liittyvät tunteet aaltoilee. Tätä takapakkia ennen olin pitkään tosi toiveikas, koska vihdoin päästiin hoitoihin saakka. Ja nyt tuntuis siltä, että epätoivo-olo olis helpottamassa jo näin pian. Saa nähdä, mihin tää asettuu syksyksi. Toivottavasti aalto meidät kaikki lempeämpiin sfääreihin. Ehkä hyvä aatella ainaskin niin, että vaikka epätoivo tekee arjesta tankempaa, ei se varmaan vaikuta itse raskautumiseen. Eli ei tarvi tuntea epätoivoa epätoivon takia.

      Tykkää

  3. Voi että kun taas osuit hermoon, tuttua ajatuksen juoksua.. Olen myös yrittänyt eri taktiikoilla edesauttaa raskautumista; ajatella positivisesti, ajatella negatiivisesti ja olla ajattelematta ollenkaan. No eipä ole toiminut. Tuo New Age hömppä lienee sopimaton ajattelutapa lapsettomuuden suhteen; jos on vikaa, ni sitten on vikaa eikä siihen hymistelyt, päällään seisomiset tai universumin halaaminen auta.
    Kyllä se asia, mitä eniten elämäänsä kaipaa, on jollain tasolla aina ajatuksissa mukana eikä siinä ole mitään väärää. Ehkäpä se on juuri se mikä saa jatkamaan eteenpäin ja sisuuntumaan. Ainakin tietää, kun karvaasti itkee pettymystään, että tämä asia on todella se, mitä haluaa ja on valmis menemään aikamoisen myllyn läpi saadakseen sen.
    Tsemppiä. Taustalla ollaan.

    Tykkää

    • Aa, kuulutko sä sisuuntujiin? Mä vähän kadehdin sisuuntujia. Itse oon lötkö, joka vajoaa takaiskuista itsesääliin sen sijaan, että sisuuntuis ja sais aikaan jotain. Nyt oisin esim mielelläni sisuuntunut tosta tuulimunasta niin, että olisin kirjoittanut gradun valmiiksi viikossa tai tehnyt jotain potentiaalisesti raskautumista edistävää. En kyllä tiedä mitä. Ihan mitä vaan vaikka miten triviaalia – vaikka käynyt mittauttamassa, imeytyykö mulla d-vitamiini (noinkohan se termi kuului?) mikä on tätini mielestä äärettömän tärkeää.

      Ja juu hyvä pointti tuo, että tässä ainakin tietää, että tosissaan haluaa 🙂

      Tykkää

  4. Niinpä niin, aina se pettymys välillä lyö yli laidan ja kirpaisee todella pahasti. Vaikka yrittäisi unohtaa ”projektin”, ajatella muita asioita ja tsempata itseään. Olen elänyt tätä n. 2,5 vuotta ja en enää muista, millaista elämä oli ennen tämän raskautumisen yrityksen aloitusta. Taisi olla tosi huoletonta. 2,5 vuotta ei tietysti ole kauankaan vielä, mutta kärsimättömälle hätähousulle ikuisuus (kevyitä hoitoja tehty 2 kpl ja ei plussan plussaa ole näkynyt). Pahinta on varmaan tämä epätietoisuus… Mutta ehkä vähän lohduttaa tieto, että samassa veneessä on muitakin.

    Tykkää

    • Joo, ainakin täällä nimenomaan HUOLETONTA. Ai hitsi katsoin muutama päivä sitten yrityksen alkua ennen otettuja valokuvia. Näytän niissä niin onnelliselta ja huolettomalta, että itku tuli.

      Tykkää

  5. Hilkka, et valitettavasti ole väärässä. Tai samalta tuntuu siis minustakin.
    Tahaton lapsettomuus tuntuu usein vankilalta, jonne on tuomittu tuntemattoman mittaiseksi ajaksi, mahdollisesti loppuelämäksi. Minäkin mietin välillä, että tähän olisi vain kaksi pakokeinoa: saamme lapsen tai lakkaisimme mystisesti haluamasta sitä. Kumpaankaan ei voi paljoa itse vaikuttaa, eikä kumpikaan ole toistaiseksi toteutunut.

    Lapsettomuus on jonkinsortin trauma. Yksi pahimmista asioista mitä ihminen elämässään voi kokea. Jostain tutkimuksesta luin, että sitä voi hyvinkin verrata vakavasti sairastumiseen. Välillä saan jotain laimeaa lohtua siitä, että useimpien ihmisten elämään kuuluu jotain surua ja murhetta ja tämä on nyt meidän elämää. Ei se siis sinänsä lohduta että muillakin on vaikeuksia, mutta jotenkin tulee vähemmän friikki olo kun tiedostaa, että ei ole ainoa joka kamppailee ja tuskailee. Ajattelen myös, että eri ihmisten suruja ei hyödytä verrata toisiinsa. Silti olen samaa mieltä vertailusi kanssa. Tämä on oma ainutlaatuinen murheensa.

    Haluan yrittää luottaa siihen, että jossain vaiheessa asiat jotenkin järjestyvät, että jos käy niin että hoidot loppuvat ja lasta ei tule, niin jossain vaiheessa sopeudun siihen riittävän hyvin. Mutta pelottaa ajatella mitä kaikkea sitä ennen ehkä on vielä edessä. Sitä ei hyödytä ajatella, mutta en voi olla ajattelematta kuitenkaan. Sitäkin oli jossain tutkittu, että suurin osa lapsettomista pareista sopeutuu myös tahattomaan lapsettomuuteen, mutta naisilla se vie keskimäärin enemmän aikaa kuin miehillä. Siinä tutkimuksessa taisi olla joku kolmisen vuotta, mikä siihen keskimäärin meni. Sitä ennen tahattomasti lapsettomat naiset kokivat elämänlaatunsa ja hyvinvointinsa muita heikompina, mutta joidenkin vuosien jälkeen erot tasaantuivat.

    Jotain voimaa saan myös siitä havainnosta, mistä taisin jo aiemminkin kirjoittaa; että olotilat vaihtelevat. Välillä tuntuu kamalalta ja tulevaisuus pelottaa ja ahdistaa paljon. Sitten tuntuukin yhtäkkiä helpommalta, ihmeellisesti. Välillä tätä epävarmuutta huomaa sietävänsä ihan hyvin. Periaatteessa tulevaisuudessa voi tapahtua mitä tahansa. Kauheuksia kauheuksien perään tai jotain sellaista ihanaa mitä en pysty kuvittelemaankaan. Jonkun verran auttaa se, kun yrittää elää hetkessä. Ja tieto siitä, että moni on samassa tilanteessa auttaa myös jonkun verran.

    Tykkää

  6. p.s. Voin suositella käymistä lapsettomuuteen perehtyneen terapeutin juttusilla. Sellainen voi auttaa tän asian kanssa elämisessä. Kävin itse pari kertaa ja koin saavani hieman apua ja voimia.

    Tykkää

    • Kiitos Sara taas. Oon miettinyt tuota terapeuttijuttua. Äiti sanoo, että pitäis mennä. Mulla taas on kitsas olo ja käyttäisin ne rahat mieluummin johonkin muuhun. Mutta saattaa olla, että oon kallistumassa siihen, että voisin käydä juttelemassa, jos taas tulee yhtä kamala olo kuin pari päivää sitten.

      Tässä on kiusaus ajatella itseään tilanteen herrana vähän liiankin pitkään, koska tietää kaikki faktat ja tuntee omat halunsa ja pelkonsa – vihdoinkin. Nyt tuntuu surkuhupaisalta, että kävin vähän yli parikymppisenä kaksi vuotta psykoanalyyttisesti suuntautuneessa terapiassa siksi, että mulla oli epämääräinen ahdistus jostain pahasta tulevasta, eikä aavistustakaan, mitä elämässä pitäisi tehdä. Helou, olis pitänyt koittaa tehdä lapsia ja sassiin! (Okei, no ei ehkä ihan noin suoraviivaisesti, mutta periaatteessa joo.)

      (Tuon terapiakokemuksen takia myös ajattelen, että höh mähän oon jo käynyt terapiassa, vaikkei sillä siis ollut mitään tekemistä minkään selvärajaisen tiettyyn asiaan paneutuvan ratkaisukeskeisen hommelin kanssa.)

      Välillä tuntuu, että kaikista paras mielenterveysinvestointi olis ennustajalla käynti. Jos oletettaisiin, että oikeasti uskoisin, mitä mulle sanottais, mutta epäilen, että suhtautuisin ennustajaan niin kuin muihinkin ihmisiin,joilta kysyn neuvoa: kuuntelisin tuomion ja uskoisin sitten ihan mitä lystäisin.

      Mutta siis teoreettisena mahdollisuutena se että sais tietää, miten tässä lopulta käy, olisi tosi houkutteleva. En pidä mahdottomana ajatuksena sopeutua siihen, ettei musta koskaan tulis kenenkään äitiä, mutta tuntuu niin tosi väärältä, että sitä pitää ensin pelätä vuosia ja sitten mahdollisesti vielä sopeutua kolme vuotta.

      Nyt tulee kyllä maailman pisin kommentti, mutta kolmesta vuodesta tuli mieleen kaksi vuotta: Yksi vanhempi eronnut nainen sanoi, että sen verran kestää toipua avioerosta. Olin tosi yllättynyt, kun jälkeenpäin tajusin, että oma aktiivinen toipumisaikani kesti melkein päivälleen kaksi vuotta. Aluksi tuntui, että rusennun suruun, ja lopulta kaikki menikin parhain päin.

      Tai melkein kaikki – joskus vieläkin ajattelen, että oon kohtalaisen vähän katkera lapsettomuudesta yleensä sen takia että oon vieläkin niin katkera Herra Pekonille siitä, että mun ikävuodet 30-32 meni epätiedossa ja -toivossa ja 33-34 erotoipilaana.

      Katkeruus hävettää. Ja on turhaa. Ja it takes two to tango jne.

      Nyt loppu ruikutus tältä illalta. Kaunis kiitos kaikille kommentoijille!

      Tykkää

  7. Kuukautiset alkoivat juuri tänä aamuna. Harmittaa! Yritän ajatella kuitenkin että vasta ensimmäinen inseminaatio on tulossa ja ainakin 1 kerta tulossa ennen sovittuja ”isompia” jatkotutkimuksia. Yrittämistä koti-inseminaatioin ja nyt siis yhden klinikkainseminaation kanssa on syyskuussa ”vasta” vuosi takana. Mutta se ei vähennä huolta ollenkaan kun ikää kuitenkin on se 36+ (marraskuussa 37) minullakin. Nyt ei kuitenkaan muu auta kuin muiden ajatusten etsiminen ja se paljon puhuttu positiivisuus 😦

    Tykkää

  8. Siis 1. inseminaatio takana ja 2. edessä. Kommenttia ei koskaan pitäisi kirjoittaa tunnekuohun aikana, ainakaan minun 🙂 Anteeksi!

    Tykkää

  9. Vielä terapeutilla käymisestä. Mulla on sellainen ajatus, että jos ne muutamat kympit tai sataset jostain löytyy, siellä kannattaa käydä jo ennen kuin tuntuu että täysin romahtaa. Koska ihanteellisimmassa tapauksessa sieltä voi saada jotain sellaisia voimavaroja, joiden avulla voi välttää syvimmät kuopat.

    Tykkää

  10. Kiitos Hilkka kirjoituksistasi.
    Itsekin mietin juuri tuota, että kuinka pysyä positiivisena pieleen menneiden hoitojen jälkeen. Meillä ensimmäiset inssit tehtiin kolme vuotta sitten. Silloin olin ihan rikki epäonnistumisista, hajosin henkisesti niin totaalisesti etten uskaltanut jatkaa hoitoja. Meni kaksi vuotta etten voinut ajatellakaan hoitoja, yritin vain selvitä koko lapsettomuudesta.
    Vuosi sitten mieheni pyynnöstä ja oman pitkän harkinnan jälkeen päätimme yrittää vielä ivf-hoidoilla. Helmikuussa tuoresiirron jälkeen olin täynnä toivoa – turhaa. Ensimmäisen pas:n jälkeen tuntui vielä pahemmalta. Nyt vietetään kesätaukoa. Eilen vielä elättelin toivoa, että me oltaisiinkin niitä jotka tulee raskaaksi hoitojen välissä luomusti – mutta ei tietenkään. Menkat alkoivat tänään. Ja heti aamusta luin fb:stä kahdesta lähipiiriin kuuluvasta siskoksesta jotka ovat raskaana molemmat…

    Joskus kun oikein yrittää ajatella positiivisesti ja tsempata et kyllä tästä selvitään, maailmankaikkeus heittää jonkun lähipiiriin kuuluvan raskaus-uutisen ilmoille. Aivan kuin se kokeilisi, kuinka paljon mä oikein kestän. Miten se menikään; ihminen saa vain niin paljon kannettavakseen, kuin mitä kestää??? Kuka sen päättää, paljonko vielä kestän kun mielestäni en kestä enää paljoakaan…
    Itsekin ikävöin sitä minääni joka olin vielä 5 vuotta sitten, ennen kuin alettiin yrittämään. Olin niin iloinen ja huoleton. Nyt taistelen katkeruutta ja sarkastisuutta vastaan. Onneksi oma ukkokultani vielä rakastaa ja haluaa olla kanssani. Mutta silti pelkään, millaiseksi muutun.

    Ja sitä ennustajaa olen itsekin miettinyt 😉 Helpottaisi niin älyttömästi kun joku ”näkisi” että me saadaan oma lapsi. Voisin takertua siihen ”tietoon” ja hellittää stressaamista..

    Tuo terapeutti olisi itsellenikin varmasti hyvä juttu. Kavereita tästä asiasta ei kannata rasittaa (sekin on tullut karvaasti koettua), mutta jollekin olisi hyvä päästä purkamaan näitä ajatuksia – tästäkin kommentin pituudesta huomaa, että asiaa olisi ja paljon 😉 Ehkä oikeasti otan terapeutin numeron ylös kun seuraavan kerran menen klinikalle.

    Tykkää

    • Voi Piika pieni, hirveästi voimia ja onnea syksyyn! Niin kuin Sara tuolla ylempänä kirjoittaa, nyt on varmasti pahempi aika kuin tulevaisuudessa. Sitten kun me saadaan lapsia tai tiedetään, ettei saada lapsia – sitten voidaan sopeutua siihen, mitä ON. Nyt ei voida sopeutua mihinkään, kun ei ole mitään mihin sopeutua.

      Tykkää

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s