Sataviiskymppii

Istun paikallisjunassa matkalla kotiin väsyneenä parin päivän työreissusta ja ylimääräisestä alkuillan kokouksesta. Mielessä siintää parin päivän päästä alkava viikon loma. Kello on puoli kahdeksan illalla, ilma on kostea, mutta lämmin ja juna on melko täynnä, vapaita istumapaikkoja on vähän.

Pasilassa edessäni olevalle tyhjälle paikalle istuutuu erittäin laiha nainen. Vilkaisen häneen nopeasti. Hänellä on jalassaan värikkäät legginssit ja oudot, paksupohjaiset kengät. Ylävartaloa suojaa hänelle liian isoa kokoa oleva musta kevyttoppatakki. Kasvoiltaan nainen on kaunis, kuin eloveenamainoksesta. Oikeastaan on vaikea arvioida hänen ikäänsä, mutta päättelen sen olevan jotain väliltä 20-25. Hänen vaaleiden hiuksiensa hoitamattomuus ja likaisuus saavat minut ajattelemaan, että onpa ollut rankka työpäivä jollain muullakin kuin vain minulla. Todettuani naisen tuoksuvan runsaasti valkosipulille vaivun ajatuksiini tulevasta lomasta.

Jonkin ajan kuluttua naisen käsipuhelin soi.

”Moi! Joo, moi! Joo. Sataviiskymppii. Joo. Eiku sataviiskymppii, sen alle en lähtis. Ei, se on se, en lähtis alle. No itävantaalla. No ihan tavallista seksiä, muusta voi kyl neuvotella. Ni olisiksä tulossa jo tänään? Vai huomenna? Tänään voit tulla vaikka heti, huommennakin voit tulla, mut sitä en pysty lupaamaan varmaksi, pitää soitella. No tuutko tänään? No Tikkurilan ja Korson välissä. Joo, on aika lähellä. No mut hei, jos sä miettisit tätä ja soitat sit uudestaan ku tiedä tuutko? Joo, moi!”

Nainen on puhelun ajan lähes ilmeetön, suurten silmien katse kuitenkin vaeltaa ulkona vilisevästä maisemasta junan kattoon ja hänen omiin käsiinsä. Puhelun päätyttyä hän ulos katsoessaan hymyilee itsekseen hetken. En halua tuijottaa, mutta sen toteuttaminen on vaikeaa. Vilkaisen nopeasti hänen käsiään. Kädet ovat hoitamattomat, kynsinauhat kasvaneet kynnen mukana ja siellä täällä käsissä on enemmän ja vähemmän tulehtuneita rakkoja tai muita haavoja. Huomaan miettiväni, etten haluaisi käsien koskevan minua. Sitten puhelin soi uudelleen.

”Moi! Joo-o, moi. Sataviiskymppii. Ihan normiseksiä. Joo, käytän kondom… On lähellä Tikkurilaa. No voit tulla tänään. No jos sä ajat ensin kotiin ja soitat sit mikä on tilanne, tuletko vai et. Mäkin olen menossa nyt himaan. Joo, mut en voi luvata huomista, sun pitää soitella sitten. No, mieti ja soita. Moi.”

Nainen on selkeästi hieman tuohtunut, mutta rauhallinen kuitenkin. Jälleen hänen katseensa vaeltelee, mutta en huomaa siinä mitään vaivaantumisen merkkejä. Hän ulos katsoessaan hieman hymähtää ja samalla hymyilee, mutta vain nopeasti. Minulle tulee olo, että hän on kaiken kaikkiaan ihan hyvällä tuulella.

Jälleen puhelin soi. Nainen katsoo puhelimessa näkyvää numeroa ja rypistää hieman silmäkulmiaan. Hän odottaa hetken, vastaa vasta sitten.

”Moi! Joo, moi. Joo. Sataviiskymppii. Ihan normiseksii, mut muust voi kyl neuvotella, mut mul ei oo paljo mitään välineit, ne sun pitää tuoda mukana, jos haluut. Itävantaalla, Tikkurilan ja Korson välissä. Joo, sopii. Ni mistäpäin sä tuut? Vaik lähtisit heti tuleen, ni sopii kyllä. Joo. Soita sit ku oot lähempänä. Moi.”

Nainen katsoo ulos ja hymyilee. Tulee kuulutus asemalle saapumisesta ja nainen kävelee ovelle. Katson hänen vartaloaan, hän on todella laiha. Anorektinen. Hänen puhelimensa soi jälleen.

”Moi! Joo, mä oon just jäämässä junasta, tuu siihen marketin eteen! Joo.”

Enempää en kuule, mutta näen, miten nainen kiirehtii askeliaan.

Mietin, niin kuin mietin koko naisen läsnäolon ajan, onko tässä jotain kummallista. On tässä. Vai ovatko minun ajatukseni kummallisia. Kukaan muu samassa penkkiloosissa istuvista ei reagoinut ulkoisen näkyvästi millään tavalla. Naisen vieressä istunut vanhempi nainen nukahti tai ainakin esitti nukahtavansa matkan aikana. Muiden ilmeitä en nähnyt, mutta en havainnut minkäänlaista rauhattomuutta kenessäkään. Paitsi itsessäni. Enkä minäkään sitä näyttänyt.

Ensimmäisen puhelun aikana, heti käsitettyäni mistä on kysymys, huomasin sykkeeni tihentyvän ja hengitykseni rytmin vaihtuvan nopeasti hankalaksi. Sain ne rauhoittumaan, kun ajattelin, ettei tässä ole mitään kummallista. Mietelmäni kuitenkin jatkuivat kutakuinkin niin, että hoin itselleni ”tää on outoa! Ei oikeesti, tää on outoa! Tää on kummallista! Mitä tässä pitää ajatella? Tää on kummallista!” Kiroilin mielessäni.

Jossain vaiheessa huomasin ajattelevani, että mitä minun pitäisi ajatella. Sen jälkeen mietin, että mitä minun pitäisi ammattini edustajana, siis psykoterapeuttina ja seksuaaliterapeuttina ajatella. Kyllä, koin naista kohtaan sääliä, olin hänestä huolissani ja mietin hänelle hänen elämässään tapahtuneita vääryyksiä. Elämä on epäoikeudenmukaista. Mietin, että ehkä hän on tehnyt huonoja valintoja. Mietin, että ehkä joku kohdellut häntä kaltoin. Häntä on käytetty hyväksi, myös seksuaalisesti hyväksi. Mietin, että hän on, käsitykseni mukaan, täysi-ikäinen. Ilmiselvästi kukaan ei ollut tässä hänen toimintansa välikätenä, hän hallinnoi kauppaneuvotteluita ihan itse. Hänen toimistonsa oli hieman kummallisessa paikassa, mutta varsinaiset toimitilat sijaitsivat muita ihmisiä kohtaan kunnioittavasti eli puhelun mukaan hänen kotonaan. Hän hymyili ja oli hyvätuulinen.

Olenko nyt tietoisempi tästä maailmasta vai vain kokemusta rikkaampi? Vai olisiko elämäni parempaa, jos en olisi tätä naista kohdannut ja kuullut hänen bisnespuheluitaan? Markkinameininki ei aina miellytä ihmisen eettistä ajattelua.

Kaiken kaikkiaan, se oli minulle kummallinen junamatka.

Yksi kommentti artikkeliin ”Sataviiskymppii

  1. Seksiterapeutin pitäisi tutustua psykologian lisäksi myös sosiologiaan, jossa kerrotaan, miten ihmisten seksuaalista käyttäytymistä, etenkin liiallisia tilapäisiä seksisuhteita naisilla, kontrolloidaan stigmatisoimalla monien miesten kanssa makaavat naiset mieleltään häiriintyneiksi, insestin ja lapsuuden seksuaalisen hyväksikäytön uhreiksi, ym. Kannattaa tutustua psykiatrian historiaan, miten viime vuosisadalla liiaan vapaamieliset naiset diagnosoitiin mielisairaiksi ja kehitysvammaisiksi ja suljettiin laitokisiin. Ja kuinka lähes koko 1900-luvun psykiatria määritteli homoseksuaalisuuden sairaudeksi.

    On parempi tehdä seksuaaliterapiaa, kun ymmärtää, miksi yhteiskunta kontrolloi joskus kovinkin ottein tilapäisiä seksisuhteita, naisten aktiivista asennoitumista seksiin ja miksi poikkeavaksi määrittely on niin keskeinen tekijä seksuaalisuuden kontrollissa.

    Tykkää

Kirjoita kommentti

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.